Mies ja tunteet: Osa 14

Rehellisyys.

Se alkaa havahtumisesta. Katson ympärilleni ja näen kaikki ne yhdessä hankitut huonekalut, yhdessä suunnitellun sisustuksen, yhteisin arjen ja huomaan, että kaikki näyttää vieraalta. Huoneessa istuva toinen ihminen on tuttu jo vuosien takaa. Hänen nimettömässään on samanlainen sormus kuin on itselläni. Muutoin hän tuntuu kuin keltä tahansa ihmiseltä, istumassa hänelle kuuluvalla sohvallaan.

Minä olen tullut vain käymään, lähteäkseni ennen kuin yö saapuu. Ilta on venynyt jo useiksi vuodeksi. Joka aamu sama huone tuntuu entistä vieraammalta. Hänen äänensä kuuluu entistä kauempaa. Sisälläni ahdistaa tunne, että olisi näyttelijänä jonkun toisen käsikirjoittamassa näytelmässä. Koti on vain pään sisälle kasvava mielikuva. Ajatus paremmasta. Huoneesta, jossa olisi helpompi hengittää. Jossa huonekalut tuntuisivat omilta ja sohvalla istuisi ihminen, jonka katseesta loistaisi yhteinen valo. Yön tummansinisinä tunteina sekin mielikuva valuisi kyynelinä vierashuoneen yksinäisille lakanoille.

Se alkaa kuin itsestään. Jättää sanomatta mielipiteensä jostakin pienestä asiasta. Antaa toisen päättää. Lähtee mukaan, vaikka ei tahtoisi. Sanoo pitävänsä sohvasta, josta ei oikeasti pidä. Jättää sanomatta, miltä oikeasti tuntuu. Koko ajan se muuttuu isommaksi. Muuttaa asuntoon, jonne ei halunnut muuttaa. Viettää iltoja, joihin ei tahdo osallistua. Alkaa oman elämänsä sivuhenkilöksi. Näyttelee rooliaan todella hyvin, mutta sisälle haudatut sanomattomat tunteet ja mielipiteet alkavat nakertaa päiviin reikiä. Pian on jäljellä vain yksi iso reikä, jonne lopulta tippuu. Pois omasta elämästään. Paikkaan, josta ei omin avuin enää noustakaan. Epärehellisyys saa palkkansa.

Onhan niitä selityksiä. Minä en uskalla sanoa mielipidettäni. Pelkään sen hajottavan jotain rakennettua. Tuttu toimintatapa jo vuosien takaa lapsuudesta. Olla kertomatta miltä oikeasti tuntuu. Piiloutua oman itsensä taakse. Pysyä poissa näkyviltä. Tehdä omista tarpeistaan tarpeettomia. Ihan vain pelosta, että läheiset lakkaavat siinä ympärillä olemasta. Lähtevät ja jättävät yksin. On siis parempi sulautua. Olla samaa mieltä. Teeskennellä samamielistä. Antaa toisen päättää kaikesta. Mitä se kaikki on?

Epärehellisyyttä. Olen ollut lukuisia kertoja epärehellinen. Valehdellut hänelle, jota eniten rakastan. Valehtelemalla pahimmalla mahdollisella tavalla. Jättämällä kertomatta mitä mieltä oikeasti olen. Jättämällä kertomatta miltä minusta tuntuu. Voiko enää epärehellisempi olla. Kertoa vasta myöhemmin, että olisinkin halunnut toisin. Mihin se voi pahimmillaan johtaa. Olen minä kuullut ihmisestä, joka seisoi omakotitalonsa pihassa työkalu kädessään, tietämättä yhtään, mitä sillä työkalulla kuuluisi tehdä ja miksi hän edes siinä pihassa seisoi. Oman kotinsa pihassa. Koska oli aiemmin jättänyt kertomatta, että ei oikeasti tahtoisi siihen muuttaa. Siinä vaiheessa sen kertominen olisi jo myöhäistä, epäreilua ja julmaa sitä toista kohtaan, joka on koko ajan luullut, että päätös ja tahtotila on ollut yhteinen.

Valheella on lyhyet jäljet. Paitsi itselleen. Omasta itsestä valheen jäljet eivät haihdu pois ikinä näkyvistä. Totuus satuttaa joskus. Eniten se satuttaa silloin kun sen jättää kertomatta. Kun se kaivautuu ulos luolastaan näkyville ja on kasvanut jo elämää suuremmaksi mustaksi kivipatsaaksi. Pitää uskaltaa olla ajoissa rehellinen. Pitää uskaltaa sanoa vastaan, vaikka se toinen ei mielipidettäsi heti hyväksyisi. Pitää uskaltaa sanoittaa tunteensa. Mennä huoneen keskelle seisomaan, kasvattamallaan näkyvällä parrallaan, seistä niin suurena kuin se on mahdollista ja tehdä itsestään näkyvä. Kertoa rehellisesti kuka on, mitä haluaa ja mitä tarvitsee siltä toiselta. Pitää uskaltaa olla rohkea ja siirtyä sivuosasta kohti pääosaa.

Parisuhde on kahden pääosaesittäjän näytelmä. Siinä on kaksi ihmistä, joilla on kahden ihmisen toiveet, tarpeet ja tunteet. Ne kolahtavat useinkin yhteen, mutta niiden kolahdusten vauriot ovat paljon pienemmät kuin sen kolahduksen, että vuosien itsepetoksen jälkeen näkee itsensä sen umpikujan edessä, jonka läpi ei enää päästä.

Se lähtee kuin itsestään. Palautuminen. Elämän ottaminen takaisin itselleen. Rehellisyys. Ei se ehkä maata peri, mutta yhden parisuhteen ainakin. Eräänä iltana riisuin itseni alastomaksi vaimoni edessä. Minä en tuntenut häpeää niistä vartaloon jääneistä arvista, joita en ollut ennen uskaltanut näyttää. En tuntenut pelkoa kertoessani hänelle, että mitä minä häneltä tarvitsen. Sillä kaikki mitä minussa on ja mitä minä elämältäni haluan, on täyttä totta ja kukaan ei sitä pysty pois minulta ottamaan. Minä uskallan olla rehellinen ja sanoa, että tämä kaikki tässä hetkessä on se, mitä minä haluan. Minussa on vikoja, joita minun ei tarvitse valheella muuttaa paremmiksi.

Olen rehellisenä ja viallisena parempi kuin epärehellisenä ja vikojani peittelevänä.
Ja tasan sillä hetkellä minut siirrettiin näytelmän sivuosasta pääosan esittäjäksi. Siksi toiseksi.
Ja tasan sillä hetkellä näytelmä sai esitys aikaa lisää jopa kymmeniä vuosia.
Ja tasan sillä hetkellä parta kasvoi täyteen mittaansa.

Minusta kurkisti mies, jolla on tunteet.