Neljätoista vuotta sitten törmäsin outoon mieheen. Hän tuli synnytyssairaalaan katsomaan synnyttänyttä vaimoaan ja syntynyttä lastansa. Olin samalla osastolla katsomassa vastaavia omiani. Kuulin miehen suusta jotain sellaista, jota en ollut ikinä ennen kuullut. ”Minä en sitten työnnä lastenvaunuja julkisesti”. Niin sanoi mies synnyttäneelle vaimolleen. Tuosta noin vain.
Muutama vuosi sitten sain sähköpostia naiselta, joka oli sairastunut aggressiiviseen rintasyöpään. Hän kirjoitti miehensä tulleen sairaalaan ja kysyneen häneltä, että ”meneekö vielä pitkään, ennen kuin pääset kotiin, siellä alkaa näyttää vähän sotkuiselta”. Niin hän oli sanonut. Tuosta noin vain. Tästä olen kirjoittanut teksteissäni aikaisemminkin. Onneksi nainen kirjoitti jättäneen miehensä, sillä mies joka pitää naistansa imurina ei ole mies, vaan jotain aivan muuta.
Nämä ovat tapauksia, jotka ovat harvinaisia. En usko, että tämänkaltainen asenne elää enää yhtään missään. Ei ole olemassa miehiä, joiden vastuu lapsenhoidossa loppuu sen alullepanemiseen. Eikä ole olemassa miehiä, jotka eivät tee kotona yhtään mitään. Silti sitä yllättävän usein törmää kommentteihin, jossa ihastellaan isiä, jotka osallistuvat lastensa arkeen ja annetaan arvostusta miehille, jotka myöntävät tekevänsä vähintään puolet kotitöistä. Toisinaan isä, joka käy lapsensa kanssa puistossa tai muskarissa, nostetaan jopa sankarin asemaan.
KUUNTELE HAVAINTOJA PARISUHTEESTA PODCAST-JAKSO ISYYDESTÄ:
https://anna.fi/podcast/havaintoja-parisuhteesta-podcast-miksi-osallistuva-isa-on-sankari
Tämä on kummallista. Eikö se ole ihan normaalia vanhemmuutta haluta viettää aikaa lapsensa kanssa ja eikö se ole normaalia parisuhteilua, että osallistuu toisena parisuhteen osapuolena puoliin kotitöistä? Eikö tämän pitäisi olla itsestäänselvyys? Siltikään ei voi olla ajattelematta, että mistä kumpuaa kommentit, jossa ihastellaan osallistuvaa miestä? Nostetaan mies jalustalle vain sen vuoksi, että hän tekee sen, mitä jokaisen miehen kuuluukin tehdä ja jonka suurin osa miehistä tekeekin. Ei siinä ole mitään sankarillisuutta.
Koska kommentti, että onpa ihana mies, kun käy lapsensa kanssa leikkipuistossa, pitää kehun lisäksi sisällään ennakko-oletuksen, että normaalisti miehet eivät käy lastensa kanssa leikkipuistossa. Mistä tämä tällainen käsitys tulee? Minä en tunne yhtäkään miestä, joka ei osallistu lastensa arkeen. Enkä edes usko eläväni missään osallistuva isä-kuplassa, jonka sisällä sattuu vain olemaan pelkkiä osallistuvia isiä. Että oikeasti onkin niin, että harva mies osallistuu, mutta minä olen vain ajautunut siihen ryhmään miehiä, jotka osallistuvat.
Onhan niitä poikkeuksia, jotka vahvistavat sääntöjä tässäkin tapauksessa. On mies, joka tulee parin päivän varpajaisryypiskelyn jälkeen ilmoittamaan vaimolleen, että ei aio juurikaan osallistua ja on mies, joka tulee sairaalaan vakavasti sairaalle vaimolleen kertomaan, että pitäisi tulla kohtapuoliin siivoamaan. Onhan meitä, mutta eiköhän kuitenkin vankkana vähemmistönä. Sitä paitsi tällaiset miehet kaivavat itselleen montun, jonne lopulta ansaitusti putoavat. Ei sellaisten ihmisten kanssa kannata elämäänsä tuhlata.
Ehkä nämä kommentit kumpuavat jostakin menneisyydestä. Maailmasta, jota ei ole ollut enää aikoihin olemassa. Se kadonnut viisikymmentäluku, jossa naiset kulkivat essu päällä ja miehet kirves kädessään. Rooleja ei vaihdettu edes kokeilumielessä. Mutta se oli viisikymmentäluvun juttu. Se aikakausi vaati ehkä sen kaltaista roolijakoa. Ehkä tämä roolijako jatkui siitäkin vielä vuosikymmeniä eteenpäin. Mies kävi töissä, nainen hoiti lapsia kotona. Maailma on tänään toinen, onneksi. Rippeitä vanhasta ajasta kulkee vielä ajatuksissamme ja niitä toisinaan putoaa ihmisten kuultavaksi ja luettavaksi. Mutta maailma on tänään parempi. Maailma on tänään niin paljon parempi.
On ehkä jopa alentavaa miehiä kohtaan ajatella, että osallistuva mies on sankari, koska suurin osa meistä miehistä on osallistuvia. Vai olenko ymmärtänyt jotain perusteellisesti väärin? Minä haluan, että tyttäreni eivät joudu elämään asenneilmapiirissä, jossa osallistuvasta miehestä leivotaan sankaria, vaan ilmapiirissä, jossa osallistuva mies on normi, koska vanhemmuus tai ylipäätään yhtään mikään ei ole sukupuolesta kiinni.
Oi että, eläisinpä minäkin tuollaisessa kuplassa! Tuttavapiirini ihanista, hyvistä miehistä yksi ainoa tietää lapsensa vaatekoon, mutta hän onkin yksinhuoltaja. Suuri osa lähipiirini isistä ajattelee tekevänsä puolet kotitöistä – kunnes vaimo kirjaa kaikki omat tehtävänsä paperille ja mies oivaltaa tekevänsä ehkä neljänneksen. Silti he tekevät enemmän kuin omat isänsä aikoinaan. Paljon on tekemistä, niin miehillä kuin naisillakin, ennen kuin päästään lähellekään todellista tasa-arvoa kotitöissä. Onkin kutkuttelevaa seurailla lähipiirin sateenkaariperheiden työnjakoa – miten työt jakautuvat kun perinteiset roolit eivät toimi.
Kyllä löytyy vielä miehiä jotka tekee lapsia mutta vastuu tuntuu loppuvan siihen. Yhteiselon aikana ei osallistu mihinkään mikä liittyy kotitöihin (autotalli ei sisälly!) tai lasten kanssa tekemiseen (paitsi jos lapset ovat kiinnostuneita moottorilla toimivista isoista leluista), eron jälkeen pakolliset viikonloput, pakolliset lomat kunnes lapset tai lapsi ei enää halua isälleen koska siellä ei tehdä koskaan mitään yhdessä ja on tylsää. Isällä nykyisin jo kokemusta viidestä lapsesta (kolme eri äitiä) joten luulisi oppineen. Mutta ei.
Taidat todellakin elää jossain pääkaupunkiseudun osallistuvien isien kuplassa. Valitettavasti miehet meidän tuttavapiirissä ja mukaan lukien oma mieheni on hyvin vähän osallistuva. Tällä tarkoitan sitä, että miehet ovat kyllä hyvin ahkeria työntekijöitä, he ovat ihan tavallisia, ei liikaa alkoholia kittaavia, lapsiaan ja vaimoaan rakastavia, mutta mitä tulee kotitöihin ja lastenhoitoon, on arvot jämähtäneet sinne 50-luvulle. Minun mieheni ei tee lasten kanssa oikeastaan mitään tai hän pitää ne hengissä jos olen poissa, mutta siinä se. Mies käy töissä, tekee toisinaan ruokaa, joskus lumityöt ja leikkaa nurmikon, joskus jopa vie lapset harrastuksiin ja pesee lasten hampaat. Minäkin käyn töissä, mutta sen lisäksi hoidan kaikki lasten asiat, kodin siivous -pyykit, -kauppa -asiat. Jokaiseen päivääni kuuluu lukematon määrä kotitöitä, monesti jopa niin, että puolisoni siemailee kahvia sohvalla istuen minun siivotessa. Tämä on myös hyvin yleinen asetelma ystäväperheissämme. Kaikki kaatuu vaimon harteille ja jos on esim sairaana niin kotityöt kasaantuvat ja odottavat tekijäänsä. Puolisoni kokee asian kuuluvan olla näin, että lapset ja koti kuuluu vaimon huolehtia. Mietin vain, että mitkä asiat kuuluvat sitten mieheni huolehtia… Olen 10-vuotta kestäneen avioliittomme aikana kärsinyt kaksi vakavaa uupumusta, mutta valitettavasti sekään ei ole muuttanut mieheni näkemystä siitä että kotityöt ja lastenhoito kuuluisi jakaa molemmille.
Asiasta kannattaa ehkä keskustella ja olla kiinnostunut toisen mielipiteestä. Omalla kohdalla kävi niin että vaimo manasi ja kiukutteli kotitöiden tekemisistä. Aina oli joku asia huonosti tehty. Jossain vaiheessa ilmoitin tehköön itse niin ei tarvitse kiukutella. Ajansaatossa myös vaimon standartit kyseisistä asioista tippunut tosin siihen meni 10-13 vuotta. Nyt minunkin taso kelpaisi, mutta teen vain sovitut asiat ettei toinen ärsyynny. Mielummin otan kiukuttelun tekemättömästä hommasta kun tehdystä.
Jäännökset ajatuksesta että naiset on hentoja ja miehen velvollisuus ja mittari on itsensä, puolisonsa ja perheensä elättämisessä, on kuitenkin lähihistoriaa. Jossain way back se tavallaan on ollutkin ok, että kotiäiti huolehtii kodista työnään, ja mies hakee muut elämiseen tarvittavat varat työstä. Mutta tulee tämän aikalaisen ihanteen kääntämisestä Suomeen, jossa sotien jälkeen jälleenrakennuksessa tarvittiinkin myös naisia, tulee ongelma. Miehet käyttäytyivät kuin tämän ihanneideologian miehet, ja koti oli naiset vastuu- erotuksella että nainenkin kävi töissä. Nainen oli nk.miehen omaisuutta kuitenkin aika pitkään, ja avioeron lähes kriminalisoitu focus tarkoitti epäsuorasti sitä ettei ollut luvallista olla sietämättä epäkohtia.
Toimintamalli on niin juurtunut vuosikymmenissä, että näin maakuntien isyyksiin että pk-sektorin isämalleihin tutustuneena, voin vahvistaa että kyllä pk-alueella on osallistuva isäkupla yhä tänä päivänä- muualla merkittävästi vähenmän.
Kun on elänyt sen arjen, jossa vaimon oli lupa käydä töissä vain jos lapsille on hoitaja, koska lasten/kodinhoito ei miehelle kuulunut, ihan sama vaikka olit kuinka sairaana tai uupunut, niin miehen ei kuulu näissä auttaa, niin tekee kovastikin mieli kehua nykyistä miestään osallistumisessa. Hän on lapsille enemmän isä kuin biologinen isä koskaan, hoitaa heitä kuin omiaan. Itse teen kolmivuorotyötä, isäpuoli hoitaa suvereenisti niin läksyt, harrastukset kuin kaverisynttärit. Lapset kohta 10v, ja edelleenkin isän mielestä hänellä on täysi oikeus leikkiä isää juuri silloin kun hänellä ei ole parempaa tekemistä ja sattuu olemaan se fiilis, ehkä 1-2 yötä kk. Ja lapsilla ja minulla on vastuu muokata oma elämämme ilman varoitusaikaa sen mukaan, mitä biologinen isä sattuu haluamaan…. Että kyllä näitä miehiä löytyy….