Erossa on aina kaksi osapuolta. Niinhän sitä sanotaan. Näin onkin, nimittäin syyllinen ja syytön. Riippuen aina siitä, että keneltä asiaa kysytään. Se kun on vain niin helpompaa antaa omakin osuus ja vastuu erosta sen toisen kannettavaksi. Haluan kertoa teille pettäjän tarinan. Se on kaunistelamaton ja rehellinen tarina parisuhteesta ja parisuhteista, joita ympärillämme on lukuisia. Moralistien ja oikeamielisten on syytä olla nyt varpaillaan, mutta haluan pohjustuksena sanoa, että oikeamielisyys on toisinaan hyvin lähellä tekopyhyyttä, joka on yksi etovimmista piirteistä ihmisessä.
Avioliitoista noin puolet päättyy eroon. Yksi suurimmista eroon johtuvista syistä on uskottomuus. Ja aina on syyllisyyden kannalta niin, että se, miltä sisältä on tuntunut on vähemmän merkityksellistä kuin se, miltä ulospäin asiat näyttävät. Teksti voi tuntua siltä, että ymmärtäisin pettämistä ja voinkin kertoa sen tässä samantien, että niin minä ymmärränkin. Ihmisyys kun on välillä myös sitä, että hyväksyy virheen sisällään. Se, että asioita ymmärtää, ei tarkoita niiden hyväksymistä. Samalla haluan sanoa sen, että pettäminen on väärin petettyä kohtaan. Mutta aivan yhtä väärin on olla huomioimatta ja rakastamatta puolisoaan.
Minä olen vahvasti sitä mieltä, että pettäminen on seurausta pitkään jatkuneesta huonosta parisuhteesta. Onhan toki niin, että keskuudessamme elää parisuhteessa ihmisiä, jotka panevat kaikkea mikä liikkuu, mutta niissä tapauksissa on kyse riippuvuudesta tai persoonallisuushäiriöistä, jotka tarvitsevat mitä pikimmin ammatillista apua. Mutta rajataan tämä joukko kirjoituksen ulkopuolelle ja keskitytään pettämiseen, joka liittyy esimerkiksi seuraavaan kertomaani tarinaan.
Minua lähestyi viestillään nainen, joka omien sanojensa mukaan elää kuolleessa parisuhteessa. Nainen on vähän yli kolmekymmentävuotias, naimisissa oleva kahden lapsen äiti. Nainen kirjoittaa, että ei saa parisuhteessaan minkäänlaista huomioita. Hän kirjoittaa kaipaavansa miestään iltaisin sohvalle vierelleen. Mies ei tule. Hän kirjoittaa kaipaavansa töiden jälkeen mieheltään kysymystä, että miten päivä on mennyt. Mies ei kysy. Hän kirjoittaa kaipaavansa mieheltä kosketuksia. Mies ei kosketa. Hän kirjoittaa kaipaavansa muunkinlaista seksiä kuin, että mies masturboi itseään kerran kahdessa viikossa naista vasten. Sen jälkeen kääntää kylkeään sanaakaan sanomatta. Nainen ei saa. Nainen kirjoittaa tuntevansa itsensä kahden lapsen äidiksi ja yhden miehen vaimoksi, mutta ei naiseksi, jota rakastetaan ja halutaan. Hän kirjoittaa kaipaavansa sitä, että hänet otetaan illalla syliin ja silitetään hiuksista. Hän kirjoittaa itkevänsä itsensä uneen ja joskus hänen miehensä huomaa hänen kyyneleensä, mutta ei pyyhi niitä, eikä ota lohdutukseksi syliin. Nainen on ehdottanut pariterapiaa, mutta mies ei suostu, koska kaikki on hänen mielestään hyvin.
Nainen kirjoittaa olevansa ihan viehättävä ja pitävänsä itsestään huolta. Hän sanoo, että kokee hyvänolontunnetta, jos bussissa saa katseita ihmisiltä. Seuraavat naisen kirjoittamat sanat on pysäyttävät. Nainen kirjoittaa, että ei tiedä, että mitä tekisi, jos jossakin tilanteessa hänen eteensä tulisi mies tai nainen, näkisi hänet naisena, koskettaisi häntä merkitsevästi ja ottaisi lähelleen. Nainen kirjoittaa, että ehkä hän olisi valmis pettämään, tekemään aviorikoksen. Kuinka kamalan vanhatestamentillinen sana, aviorikos. Tässä kohtaa tekstiä moralistien olisi viimeistään kömmittävä esille. Ottaa kivet esille ja kivittää häpeäpaalussa roikkuva nainen hengiltä. Kysyä nuo mustavalkosanat, että eikö avioliitto pitäisi lopettaa ensin, ennen kuin alkaa vehkeillä vieraalla sohvalla.
Ihmisen sisään on rakennettu kaipuu toisen ihmisen kosketuksesta. Ihminen, joka ei saa läheltä huomioita, hakee sitä jostain muualta. Lapsilla on tapa hakea huomioita. Isi katso, kun hyppään sohvalta. Lapsi haluaa tulla nähdyksi ja kehutuksi. Eikä tämä kaikki lapsuuteen jää. Ihminen haluaa ihan samaa vielä aikuisenakin. Ihminen haluaa tulla nähdyksi ja arvostetuksi. Jos sitä arvostusta ei saa kotona, niin sitä haetaan muualta. Voisihan sitä ajatella niin, että pettäminen aikuisena on samaa huomionhakemista kuin häiriökäyttäytyminen koulussa lapsena. Jos kotona ei tule huomioiduksi, niin huomiota haetaan muualta. Se on ihmiselle luonteenomaista käyttäytymistä. Kokea tulevansa hyväksytyksi.
Pettäminen on enemmän läheisyydenkaipuuta kuin panetusta ja kiimaa. Tunnetta, että pääsee toista ihmistä lähelle. Tunnetta, että on ihminen, eikä mikään rooli. Tai sitä se minulle oli. Olen aikaisemminkin tämän tunnustanut ja en koe tälläkään kertaa tarvetta pysyä piilossa. Olen huono ihminen, olen pettänyt. Olen syyllinen. Minulle se kaikki merkitsi läheisyyttä. Tunnetta olevansa kosketuksen arvoinen. Niin kuin viestin lähettänyt nainen minulle kirjoitti. Tunnetta olevansa kosketuksen arvoinen. Se riittää, enempää sen ei tarvitse olla. Eikä se minulle olisi ollut mahdollistakaan. Menneisyyden perkeleet estää minua ensimmäisellä kerralla olemasta enempää. Mutta seksissä suutelemisen ja koskettelemisen kohta tuntuu kaikkein parhaimmalta. Loppu on silkkaa kosmetiikkaa, jota ei aina tarvitse edes olla.
En tiedä, mitä viestin lähettäneelle naiselle tänään kuuluu. Haluan tekstilläni lähettää hänelle terveiseni. Olet sitten langennut tai et, niin sinä et ole syyllinen. Olet aivan yhtä arvokas ja rakastettava ihminen. Pettämällä tekee itsestään syyllisen muiden silmissä. Se on viimein se hyäksyttävä syy erota ulkopuolisillekin. Vuosien koskemattomuus ei aiheuta samanlaista kuhinaa syyttelijöiden keskuudessa. Kuten aiemmin kirjoitin, niin syyllisyyden kannalta ei ole väliä, että miltä tuntuu sisältäpäin, vaan miltä se näyttää ulospäin. Se, että nainen ei toiveistaan huolimatta saanut minkäänlaista huomioita mieheltään ei ole mitään verrattuna siihen, että nainen lankeaa houkutuksen ja huomion edessä. Siihen syyllisen kivitykseen voi ottaa ulkopuolisiakin mukaan, koska pettäjä ansaitsee kaiken pahan. Mitäpä siitä, että ennen pettämistä on jäänyt täysin ilman puolisonsa huomiota ja rakkautta. Se kun ei ulospäin näytä niin pahalta.
Haluan koko sydämestäni esittää teille tähän aamuun toiveen. Menkää rakastettunne viereen. Ottakaa syliin. Antakaa läheisyyttä. Kertokaa silmiin katsoen, että kuinka tärkeä hän on sinulle. Upottakaa sormenne rakastetun hiuksiin. Kehukaa, kun hän hakee huomioita. Antakaa aamusuudelma herätessä ja iltasuudelma nukkumaan mennessä. Sanokaa ne kolme sanaa. Huomioikaa seksissä molempien tarpeet. Istukaa sohvalla sylikkäin. Sitten näitä yllä olevia sanoja ei enää tarvita. Suudelmat kotona estävät sivusuhteet. Se on kovin yksinkertaista. Ja älkää kivittäkö hengiltä ihmistä, joka hakee teollaan vain kosketusta, jota vaille on jo vuosia jäänyt. Joka sitä moralisoi, niin moralisoi ihmisyyttä. Tuomitseminen on ankarien ihmisten tapaa purkaa omia pelkojaan.
Teksti omistettu naiselle, joka toivoo kosketuksia iholleen.
Ymmärrän perusajatuksen asiassa oikein hyvin. Rakastaa ja tuntea itsensä rakastetuksi, siinä elämän todellinen ydin, kun materia kadotetaan. Mutta pettämistä en ymmärrä. Ymmärrän pettymyksen tunteet, turhautumisen, katkeroitumisenkin jopa – nämä tunteet tulevat kutsumattakin. Mutta pettäminen on AINA valinta. Mitään ei vahingossa lipsahda aidan vihreämmälle puolelle nurmea. Jos tilanne on sietämätön kotona, eikä mikään yritetty konsti tuota tulosta, miksi jäädä suhteeseen vielä siksi aikaa, että ”ehtii” pettämään? Miksi vajota niin alas, että loukkaa kaiken päälle vielä itseään ja toista tarkoituksella? Ei se pettäminen ole kuin naula suhteenrippeiden arkkuun ja kaiken kunnioituksen päätepiste. Miksi eroa pitää karttaa kuin ruttoa? Eikö olisi (itsellekin) kunniallisempaa pakata laukkunsa ja poistua takavasemmalle ennen kuin alentaa itsensä tunteiden laskuviemäriin? Eron jälkeen sitä on vapaa antautumaan toiseen syliin, vailla syyllisyyttä, toista loukkaamatta. Jos toinen on parisuhteessa ”huono”, ei se mielestäni oikeuta mihinkään muuhun kuin omaan valintaan jättää parisuhde.
Kysyt, miksi jäädä suhteeseen, jos ei saa läheisyyttä. Parisuhde on niin paljon muutakin kuin pelkkä läheisyys ja/tai seksi ja perhe vielä enemmän. Omalla kohdallani syy jäädä on ollut hyvinkin puhtaasti lapset. Lapset ja se, kun kaikki muu on kuitenkin kunnossa. Ainoastaan seksiä en saa. Aiemmin meinasi olla tiukkaa läheisyydenkin kanssa mutta siihen sentään pystyin itse vaikuttamaan – ehkä mies ei tule aktiivisesti itse halaamaan tai suukottamaan tai kömmi sohvalle viereen mutta ei se nyt poiskaan työnnä, jos minä olen se aloitteellinen osapuoli. Seksin suhteen on hankalampaa, sitä meillä on sen kerran kuukaudessa tai kahdessa, milloin miestä nyt sattuu haluttamaan. Ja kuten alkuperäisen tarinan nainen, myös minä saan huolehtia itse omasta tyydytyksestäni sen jälkeen, kun mies on tullut ja kääntää kylkeä.
Ei, en aio erota vain sen takia, etten saa parisuhteessani seksiä niin paljon kuin haluaisin. En myöskään aktiivisesti etsi sivusuhteita tai pyöritä mitään kaksoiselämähimmeliä mutta silloin tällöin olen vieraan matkaan sortunut, enkä kadu sitä. Harmittaahan se totta kai, kun en voi puhua tästä avoimesti puolisoni kanssa. Hän kuitenkin tietää, että en koe olevani yksiavioinen ja että minulle seksi ja rakkaus eivät ole toistensa synonyymeja. Minä rakastan aviomiestäni, enemmän kuin ketään toista miestä tai naista (romanttisessa mielessä, siis). Miksi ihmeessä haluaisin jättää rakastamani ihmisen ja aiheuttaa pahaa mieltä paitsi itselleni, myös puolisolleni ja lapsillemme?
En tiedä, kertoisinko totuutta, jos mies kysyisi. Ehkä kertoisin, ehkä en. Vähän luulen, että hän ei kysy. Olen sanonut hänelle, että en voi luvata olevani 100% uskollinen ja hän on siitä huolimatta tehnyt sen valinnan, että jatkaa kanssani parisuhteessa. Olisi voinut erotakin tuon kuullessaan mutta ei halunnut. Selvennettäköön myös, että hänellä on ihan samanlainen vapaus lähteä toisen matkaan, kunhan se ei tarkoita että minä saan vähemmän seksiä ja läheisyyttä. Muuten minä en häntä omista ja luotan häneen. Luotan siihen, että hän rakastaa minua niin paljon, ettei sillä ole vaikutusta, käykö hän jonkun toisen vuoteessa pyörähtämässä. En ymmärrä sitä mustasukkaista omistushalua, minkä varjolla vaaditaan toista elämään vaikka selibaatissa. Enkä etenkään ymmärrä, miten ihmeessä siinä yhteydessä vaahdotaan luottamuksesta. Mitä luottamista se muka on? Minun mielestäni monogamiassa on kyse nimenomaan epäluottamuksesta. Ei uskalleta luottaa puolisoon ja siihen, että oma suhde on niin vahva, ettei se kaadu vaikka toinen olisikin lähikontaktissa kolmannen osapuolen kanssa. Se on oikeastaan aika surullista.
Olen elänyt samanlaisessa liitossa, josta liian myöhään irtauduin, monta vuotta meni elämästäni hukkaan. Tunnistin itseni kirjoituksesta. Mieheni mielestä olin liian lihava, siksi hän ei voinut minuun koskea. Itkeä ei saanut. Kun kerroin muuttavani pois, tieto tuli kuulemma puskista??
Hieno kirjoitus. 25 avioliittovuoden ja 30 vuoden yhdessäolemisen (sama mies) jälkeen voi todeta, että JUURI NÄIN. Kaikilla on oma vaikeat vuodet, mutta nyt kun lapset ovat isoja, olen niin onnellinen, että olemme kestäneet tuulet ja myrskyt yhdessä. Elämä on ihanaa.
Muistakaa hellyys ja halaukset ja suukot arjessa. Lapset nauttivat, kun näkevät vanhempansa onnellisia.
Ja ennen jokaista eropäätöstä, pitäisi olla pakollinen parisuhdeterapia. Vaikka senkin jälkeen päädyttäisiin eroon, olisi hyvä ”putsata pöytä” terapiassa. Näin erostakin saattaa tulla hieman helpompi.
Ei tule. Tai sitten mulla ei ole aavistustakaan siitä helvetillisestä kiirastulesta, mikä olisi seurannut, jos en olisi itseäni piinannut vuotta pariterapiassa. Puistattaa pelkkä ajatuskin. Mutta onneksi hitaasti mutta varmasti oma suuntani on kohti parempaa. Ei tarvitse enää kuin väistellä satunnaisia perkeleellisiä sivalluksia. Ja aikaa on kulunut vuosia…
En ole tarinan nainen… Ja kuitenkin olen. Kiitos kun kirjoitat.
En viitsi osallistua kiivaana käyvään facebook-kesksteluun omalla nimelläni… Joten josko tähän tulisi vastauksia?
Tilanteeni on hiukan erilainen. Mulla on ihana mies. Se silittää ja pussaa ja pitää sylissään, se on kiinnostunut mun arjesta. Se osallistuu kotitöihin ja pitää huolta mun lapsista, vaikkei ne ole edes biologisesti hänen. Se on ihannemies.
Mutta. Ei seksiä. Ei piiiiiiiiiitkään aikaan. No siihen on ihan fyysisiäkin syitä, ne nyt ei ole miehen vika. Hermorataongelmia onnettomuuden jäljiltä yms.
Mutta kun. Munanpuute kiristää hermoja. Vaikka on ihanaa höpsötellä ja hellitellä muuten vaan, niin jotenkin se tasapaino on nyt järkkynyt. P*u huutaa k*pää sisäänsä, huomaan haaveilevani tilanteesta jossa mies, ei edes välttämättä oma, tulee vaan ja ottaa tilanteen haltuusa, ei raiskaa mutta määrätietoisesti antaa ymmärtää että nyt suu kiinni ja housut pois ja … Kun huomaa jo tarkkailevansa miehiä sillä silmällä, että miltähän tuon kanssa tuntuisi panna. Kun joskus saakin joltai ohimennen sellaisen syvän katseen, pöksyt kastuu saman tien.
Asiasta on puhuttu ihan rehellisesti. Joskus sitä sitten tämmöisen puheen jälkeen saa. Mutta sitten taas on homma hoidettu kuukausiksi eteenpäin. Toinen on onnellinen ja tyytyväinen. Toinen ei, ja toinen ei jaksa puhua vaan, kun se menee jo nalkuttamiseksi. Ja kun ei sitä halua, että toinen velvollisuuudesta. Vaan kun sitä haluaisi, että toinen haluaisi yhtä paljon.
Tässä pari päivää sitten, kun mulla oli ovulaatio ja panetus pahimmillaan, tuli sanottua pahasti. Kun toinen yritti olla leppoisa ja kiva. Mutta kun vaan ärsytti. Niin tilanteessa, jossa hän lapsen läsnä ollessa totessi, että kysytääs, että mitä äiti on mieltä, ja lkoi toisesta huoneesta huutaa ”Äitiliiniiiiiiii!” , mulla napsahti. Pahasti. V*ttu mä en oo sun äitis s**tana. Siinä oli ihmeissään sekä lapsi että mies. Kun eihän hän nyt sitä. Ihan hän vaan kun lapsi kysyi. Ihan hyvällä vaan yritti keventää.
Kuinka kauan mun pitää sietää tilannetta ennenkuin haen seksini muualta? Kun muuenhan tää liitto on täydellinen enkä erota haluis.
Ymmärrän tilannettasi täysin. Olen aivan hullunrakastunut ja mieheni on maailman ihanin, meillä on paljon fyysistä läheisyyttä jne. Mutta ei seksiä. Asiasta on puhuttu paljon. Aihe on herkkä, yleensä keskusteluista ei selviä kyynelittä. Tärkeintä on olla syyttämättä toista. Ratkaisua suhteemme seksittömyyteen ei ole löytynyt.
Mutta olemme olleet vuosia avoimessa suhteessa. Se ei ole mikään helppo ratkaisu. Se vaatii vielä enemmän luottamusta, vielä enemmän kunnioitusta, vielä enemmän rehellisyyttä ja vielä enemmän suhteen hoitoa kuin tavallinen suhde. Se vaatii valtavasti töitä. Se vaatii yhteisten sääntöjen laatimista (kyllä!). Se vaatii sitä, että kumpikin auttaa toista mustasukkaisuuden (ja muiden) tunteiden käsittelyssä. Edelleen kuitenkin etsimme ratkaisuja oman suhteemme seksittömyyteen (koska häntä minä haluan kaikkein eniten!).
Onpa hankala tilanne. Mutta ihanan kuuloinen mies sinulla tuntuu kyllä olevan. Olisiko seksileluista mitään apua tai itsetyydytyksestä yleensäkin? Itse pitkään etäsuhteessa olevana pystyn samaistumaan, miltä lähes sietämätön panetus tuntuu. Alkuun pääsin pelkin omin käsin onneen, mutta kun vuosien myötä ehti tottua yhdyntään, huomasin ettei se enää riittänytkään vaan nimenomaan piti saada toosaan täytettä. Sainkin rakkaaltani lahjaksi erinomaiset lelut, toinen on jonkin sortin sauva tai dildo ja toinen eräänlainen klitoriskiihdytin. Ne kyllä helpottaa oloa jo kummasti. Läheisyyden kaipuuseen ne eivät auta mutta se puoli teillä taisi olla kuitenkin kunnossa?
Lisäksi asiasta TÄYTYY puhua. Ymmärrän että asia alkaa sinulle tuntua jo nalkutukselta, mutta näin tärkeästä asiasta ei voi vaieta. Parasta olisi varmasti keskustella asiasta jossain parisuhdeneuvonnassa, jossa molemmilla olisi hyvä ja turvallinen olo purkaa asiaa tasapuolisesti. Miehesi varmasti suostuisi asiaan, jos ymmärtää miten tärkeä asia on kyseessä.
Tsemppiä asian ratkaisemiseen ja kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi! 🙂
Miksi pysyä moisessa liitossa? Miksi pettää, kun voi erota ja etsiä sellaisen kumppanin kuin haluaa? Ei mene mulle jakeluun. Paska liitto on vain tekosyy pettämiselle, kun voit erota ja etsiä uuden onnen. Ei ole lapsillekaan hyväksi nähdä vanhempien huonoa liittoa, siitä he ottavat mallin omiin ihmissuhteisiinsa.
Ehkä vielä tulevaisuudessa ymmärrät, että elämä ei ole mustavalkoista. Siinä on paljon harmaan sävyjä. Ihmisiä on erilaisia..lähtökohtaisesti jo kasvatus ollut erilaista.
Toivotaan sulle oppituntia, niin ei tarvi ihmetellä miksi sitä tai tätä. Toivotaan sen verran kovaa koulua, että loppuelämän tajuat, että elämä on todella monimuotoista ja tilanteita on erilaisia.
Ymmärrän tekstin. Minua petettiin. Se oli kai miehen tapa ilmoittaa että haluaa pois parisuhteesta. Kiinni jäätyään kuitenkin halusi kai vielä jatkaa, johtuiko syyllisyyden tunteesta. Mutta ei voinut päästää irti tästä toisesta ja parisuhde/perheneuvola käyntejä ei olisi halunnut jatkaa.
Petetyn näkökulmasta ihan perseestä että jouduin tekemään eropäätöksen, mutta toisaalta kyllä ymmärrän. Hänellä ei ollut voimia tehdä sitä eikä osannut aikanaan hakea/pyytää apua ongelmiin. Ei ole mitään noloa hakea ulkopuolista apua, jos kokee olevansa jotenkin loukussa tai sitten vaan tehdä se rohkea päätös erosta, ennekun menee pettämään. Säästyy monelta paskamyrskyltä.
Minulla aivan samanlainen tarina. Enkä suostu ottamaan kylmän osapuolen viittaa harteilleni. Suhde oli kummallekin riittämätön, mutta koetin sitä vuosia saada puhuttua ja ratkaistua. Olisin mielestäni ansainnut, muuta kuin pettämisen ja juuri tuon eropäätöksen tekijän osan.
Oikeasti onneksi olkoon. Olet harvinaisen viisas ihminen, kun pystyt tuollaisessa tilanteessa asettumaan toisen saappaisiin vaikka teki sulle paskasti!
Pitkän suhteen ja lapsiperhearjen myötä on tännekin tullut enemmän ymmärrystä, että pettäminenkään ei ole mustavalkoista. Eikä avioliitto. Meillä on takana vuosien syöksy koskemattomuuden ja puhumattomuuden kuiluun ja sen turhatuneisuuden keskellä on tullut ajateltua kaikenlaista. Toiset sanoo, että ei ole lapsillekaan hyväksi, jos vanhempien parisuhde ei toimi. Ne sanoo, että omaa onnea ei pidä uhrata lasten takia. Minä taas olen ajatellut niin, että meidän perhe on minun onneni lähde, tai yksi suurimmista. Perhe-elämämme toimii ja arki rullaa, en halua sitä muuttaa. Parisuhteen haluaisin korjata, mutta miten, kun toinen ei puhu eikä pussaa, vaan nuhjaa omissa oloissaan. Voisiko pitää perheen ennallaan, mutta läheisyydenkaipuun täyttää jossain muualla? Olisiko se väärin? Miksi se olisi väärin, jos kaikki saa haluamansa? Vaimo saa läheisyyttä, miehen ei tarvitse kuunnella vaimon jäkätystä tarpeiden kohtaamattomuudesta ja kaikki saa perheen. Järki kuitenkin sanoo myös, että jos läheisyyttä hakisi muualta, ennen pitkää se tappaisi viimeisetkin rippeet tästä avioliitosta. Lopputulos on se, että pysymme yhdessä. Iloitsen 5-henkisestä perheestämme ja samalla teen parisuhteen eteen sen, minkä voin. Mies halaa, kun muistutan. Pikku hiljaa vuosien kuilu toivottavasti kapenee ja olemme taas emotionaalisesti vierekkäin.
Koko blogin kertomus on kuin suoraan omasta elämästäni. Ensin oli intohimo, sitten avioliitto ja lapset. Viimeiset kymmenen vuotta vain kaksi jälkimmäistä – miestä ei kiinnosta mikään kahdenkeskinen. Odotin vuosia, että ottaisimme omaa aikaa ja tekisimme kivoja juttuja kaksin: reissu viikonloppuna, elokuvat tms. En muista milloin kahden kävimme jossain. Seksiä ei ole, ollut pitkään aikaan. Ei kosketusta (paitsi kaverillinen läpsäys olalle). Monta vuotta itkin ja surin, purin hammasta. Yritin kaikkeni, harkitsin eroakin. Mutta ei, odotan kunnes lapset ovat isoja. Siihen asti on jaksettava. Kerran eronneena en halua sitä rumbaa ja lasten surua. Teeskentelen iloista ja onnellista vaimoa. Niin, se syö sisältä. Mutta vaihtoehtoa en halua. En ole marttyyri, oma on valintani. Käyn konserteissa, ulkona, matkoilla enkä enää ota miestä mukaan vaikka joskus hän ehdottaisikin. Minun tunteeni ovat enää kaverilliset ja kumppanuuspohjalta, vuosien ”hylkäämisen” jälkeen. En pysty enää enempään. Kuka on syyllinen? Olen kivannäköinen, jopa kauniiksi sanottu, sympaattinen ihminen. Mutta en kelpaa miehelleni kuin lapsien äitinä ja maksamaan puolet kuluista. Sanon suoraan: jos tilanne aukeaa eteeni, otan vastaan hellyyden ja huomionosoitukset joltain toiselta. Vielä en ole siihen mennyt!
🙋🏽 täällä myös kohtalotoveri. Ainoalla erolla tätä minulle aukesi tilanne ja käytin sen. Enkä hetkeäkään ole katunut. Sai kummasti voimia tulevaan ja uskoa itseensä. Mä olen todella hyvä juuri näin.
ja täällä kolmas. Vuosia yritin järjestää miehen kanssa yhteistä tekemistä, virittää romanttista tunnelmaa ja pitää yllä emotionaalista ja intiimiä yhteyttä. Lopulta luovutin, koska tarpeeni olivat miehelle aina se asia joka hoidetaan ”huomenna”, ”myöhemmin”, ”ei nyt”. Nykyään haen läheisyyden muualta, teen muiden kanssa niitä asioita joita halusin ennen tehdä miehen kanssa ja nautin pitkästä aikaa elämästä kaikissa sen väreissä. En kadu, mutta välillä mietin olisiko parempi erota kokonaan. Asiat ei kuitenkaan ole niin yksinkertaisia ja musta-valkoisia ja jokin osa minusta vielä toivoo että voisin jakaa elämäni aviomieheni kanssa. En vain jaksa enää olla se, joka kantaa vastuullaan koko parisuhdetta, joten en tiedä onko sen suhteen toivoa enää edes olemassa.
Onpahan naiivi ja yksinkertaistettu kirjoitus! Jos suudelmat kotona estäisivät aina sivusuhteen, ei meidän parisuhteemme pettämisestä kärsisi. Jos vain pitkään huonosti voivissa parisuhteissa petettäisiin, ei meidän parisuhteessamme niin olisi tapahtunut. Minä olen yksi näistä lukuisista petetyistä joiden puoliso ei kuitenkaan kuulu sarjaan panee kaikkea joka liikkuu. Omaa henkilökohtaista kriisiään käsitellessään hän kuitenkin petti minua. Meillä on pitkä suhde jota olen aina pitänyt ainutlaatuisena, tähtiin kirjoitettuna. Seksiä, suudelmia, läheisyyttä ja kannustusta on riittänyt. Toki pitkässä suhteessa tulee erilaisia vaiheita ja huomasin eräässä kohtaa puolison voivan huonommin mutta keskusteluissa syyksi tuntui tulevan pikemmin työelämä kuin parisuhde ja perhe. Siinäkin kannustin, tuin ja autoin alanvaihdossa. Tuntui että kaikki oli taas hyvin myös puolisollani, oli edelleen seksiä, keskustelua ja kotioloissa kaikki hyvin. Vaan pikkuhiljaa huomasin kuinka puoliso klassisesti alkoi panostamaan ulkonäköön, puhelin seurasi jopa vessaan, uusi työ vei oletettua enemmän aikaa jne. Tarpeeksi vaatimalla sain viimein puolison myöntämään, hänellä on suhde toiseen, uudessa työelämässä tavattuun. Myönnettyään asian ääneen hän säikähti itsekin, miten hän on päästänyt asian näin pitkälle. Ainoa syy miksi suostuin yrittämään vielä oli se, että puolisoni todella katui tapahtunutta ja ei MISSÄÄN vaiheessa yrittänyt syyllistää pettämisestään minua, vain itseään. Pitkään on asiaa käsitelty, käyty terapiassa ja periaatteessa asiat on taas hyvin. Edelleen meillä keskustellaan, suudellaan ja harrastetaan seksiä ja pääosin olemmekin hyvin onnellisia. Silti jotain minussa meni rikki ja erityisesti kun luen näitä pettämisen syypää löytyy petetystä juttuja, voin huonosti. Kenties parisuhteemme sitten oli kaikesta huolimatta niin huono ja puolison piti sen vuoksi ajautua pettämään. Kenties minun olisi pitänyt vielä enemmän huomioida, vielä enemmän suudella, vielä enemmän sitä ja vielä enemmän tätä. Kenties minun pitää jatkaa peilin edessä seisomista ja miettiä millainen paska sieltä vastaan katsookaan, olenhan siis omalla käyttäytymiselläni ja teoillani aihettanut puolison pettämisen… Tai sitten EI! Kenties, vaikken täydellinen olekkaan, olen kuitenkin ihan riittävän hyvä. Matka siihen että kaiken jälkeen taas uskon sen itsekin on kesken ja toivottaman pitkä, vaikka puolisoni sitä minulle vakuuttaakin. Myös onnellisiin suhteisiin valitettavasti mahtuu pettämistä. Puolisoni petti omassa henkilökohtaisessa kriisissään koska koki niin imartelevana sen toisen, nuoremman ja hyvännäköisen huomion, minulta saatu oli tuttua vuosien varrelta ja itsestään selvää saadakin. Pettäminenkin oli kuin leikkiä mikä ei millään tavoin liittynyt meihin kuulemma. Kaikki satunnaispettäjätkään eivät ole vuosia eläneet vailla huomiota ja kosketusta. Nykyään sympatiat selvästi vaan ovat enemmän pettäjien puolella ja petetyt ilkeitä paskiaisia jotka ansaitsivatkin tulla petetyiksi. Tämä paskiainen nyt yrittää taas kerran koota itsensä ja lopettaa nettijuttujen lukemisen, peittää pahanolonsa jotta puoliso ei kotiin tultuaan joutuisi taas kantamaan huonoa omaa tuntoa vuosia sitten tapahtuneesta, jota hän enää ei muuttaa voi…
Voih miten naulankantaan! Mä olen myös se huono ihminen, joka on ajanut raukkaparkapuolisoni pettämään. Minä kurja ihminen menin ja sairastuin työuupumukseen ja masennukseen. Nyt kun elämä 3 vuoden jälkeen alkaa näyttää oman pään sisällä valoisammalta, en suostu ottamaan syitä niskoilleni. Ja nyt, onneksi, ymmärrän sen myös itse.
Pettämisen ainoa muoto, jonka jotenkin ymmärrän, on se kun ollaan äly ämpärissä ja oikeasti lipsahtaa. Niin voi käydä kenelle vain. Mutta vain kerran. Pitkäaikainen suhde avio- tai avoliiton ulkopuolella on aina valinta, raukkamainen sellainen.
Voimia sinulle! ❤. Voin sanoa että ymmärrän täysin mitä tarkoitat.
Meillä ei ole koskaan selvinnyt mistä pettäminen johtui, ilmeisesti arki pienten lasten kanssa oli liian raskasta miehelle. Suhteemme oli täydellinen ennen sitä, myös miehen mielestä. Mies petti minua pikkusiskoni kanssa. Viiden vuoden raskaan psykoterapian jälkeen minun oli myönnettävä itselleni, että on päästettävä irti. Jotain meni pahasti rikki, enkä oppinut koskaan enää luottamaan tähän mieheen. Nyt mies on erittäin katkera erosta…
Pettäminen ei tapahdu KOSKAAN vahingossa, se on AINA valinta. Tänä päivänä, kun pettäminen tuntuu olevan enemmän ja enemmän muotia, pettäjien on turha levitellä käsiään ja ihmetellä tai jopa hakea syyllisiä muualta. Pettämiseen ei ole KUKAAN muu syyllinen kuin pettäjä. Moni, varsinkin mies, on jäänyt teini-ikäisen asteelle, eikä osaa kantaa vastuuta teoistaan, mutta selityksiä löytyy sitäkin enemmän. Minusta sellainen mies ei ole mies ensinkään.
Tottakai suhdetta täytyy vaalia kaikin tavoin, mutta se ei mielestäni kuulu tähän keskusteluun. Tässä alkuperäisessä kirjoituksessa ilmeisesti tahallaan sekoitetaan nämä kaksi asiaa ja syyllistetään petettyjä. Kirjoittajalle tämä on ilmeisesti joku puhdistautumisriitti. Jos pettämistä ei yleisesti hyväksyttäisi tai ymmärrettäisi, sitä ei tapahtuisi niin paljoa.
Minulla samantapainen tarina, erotuksena, että mies ei halunnut enää seksiä ja etääntyi kokonaan. Minä halusin erota, mies ei halunnut tehdä mitään suhteen eteen ja selvisi sitten, että oli pettänyt.
Tunnustan olevani se suhteen kylmä osapuoli: en kosketa enkä sano rakastavani. Mieheni tekee siitä kaikkea ylenpalttisesti, sanoo rakastavansa, muttei kyllä kohtele minua rakkaudella. Hän viettää aikaansa mieluummin tietokoneensa kuin minun kanssani ja juttelee kavereilleen chatissa tai mesessä muttei pöydän toisella puolella olevalle vaimolleen. Ei vie roskapussia tai täytä tiskikonetta vaimon työpäivän aikana, vaikka olisi itse vapaalla. Vaihtoi lasten vaipat jos oli pakko. Matkustaa harrastamaan toiselle puolelle Suomea muttei tee mitään vuotavalle vessanpöntölle. Makasi toisen naisen kanssa.
Vuosien vieriessä viimeisetkin haluni koskettaa ja lempiä ovat kaikonneet, enkä edes tunne itseäni naiseksi, äidiksi ja kotipiiaksi vain. En tunne olevani miehelle tärkeä, saati että yhteinen kotimme ja perheemme olisi hänelle etusijalla.
Kunpa se olisikin niin yksinkertaista että vain upottaisi sormensa toisen hiuksiin ja hellisi – kaunis ajatus.
Oon avovaimo ja äiti, mutta ennen kaikkea nainen. Ikäisekseni kokenut paljon p#skaa. Lapsuudenkodissa narsisti-isä petti ja löi äitiä ja lopen päätti päivänsä. Tajusin vasta äidiksi tultuani, että terapiasta huolimatta ne menneet möröt nousee pintaan ja vahingoittaa mua, mun puolisoa ja perhettä ellen kerta kaikkiaan käsittele niitä vielä kerran (ja varmaan vielä monen monta kertaa ollakseni sujut menneen kanssa). Olen mustasukkainen, en haluaisi olla mutta olen.. Mun on vaikea luottaa vaikka mitään sellaiseen viittaavaa ei ole tapahtunut mutta käytökseni on ollut ajaa parisuhteen ”haudan partaalle”. Kuten Anna Puu laulussaan toteaa ”Kaikki alkoi siitä, kun ei muistettu puhua”.. Niin, ennemmin tuijotetaan eri kokoisia näyttöjä eri huoneissa lasten nukkumaan mentyä kuin sitä toisen puoliskon naamaa tai istutaan sohvalla eri nurkissa eikä vaan vahingossakaan oteta mitään kontaktia toiseen, sehän saattaisi pian avautua tunteistaan tai jotain mistä saattaisi seurata tunne että toista vielä kiinnostaa ja että hän välittää, oikeasti. Niin meille meinasi käydä huonosti, mutta herättiin huomaamaan että mehän tykätään vielä toisistamme ja että meitä yhdistää jokin muukin kuin muksut. Me on opeteltu ottamaan aikaa parisuhteelle ja perheelle, me on keskusteltu siitä mitä elämältä halutaan ja miltä milloinkin tuntuu.. On niitäkin hetkiä kun toisen naama tai jutut ei miellytä mutta joka ilta mennään lusikkaan nukkumaan. Kun on käyty siinä rakkauden haudan partaalla ja peruttu ne hautajaiset niin se kipinä on löytynyt uudelleen mutta kyllä jokainen parisuhteessa elävä tai elänyt tietää että ei se kipinä itsekseen säily tai vain toisen osapuolen halusta. Parisuhde on parhaimmillaan hedelmällistä yhteistyötä, jossa kumpikin saa olla semmoinen kun on ja tulee rakastetuksi juuri sellaisena kuin on. Me on menty yhdessä jo monta ylä ja alamäkeä sekä välillä sitä tasaisempaa reittiä mutta parempaa kumppania en osais kuvitella. Mulla on ollu ajatus, että ihmisellä on elämässä semmoinen vaaka jossa toinen kuppi on sitä itseään varten ja kun se täyttyy niin se on sitten siinä, mutta eihän se elämä niin menee.. Ei olemassa mitään valmista käsikirjoitusta, se tehdään itse ja lopputulos on sitten sen mukainen. Puhukaa, pussailkaa, riidelkää mutta muistakaa sopia.
Mietin, että tarinoita pettämisestä on monenlaisia, eikä varmaan ole viisasta vetää kategorisia johtopäätöksiä oikein mistään niistä. Se, mikä oli totta yhdessä tilanteessa ja elämässä, saattaa kuulostaa tutulta myös toisesta, mutta kokonaan vieraalta kolmannesta.
Vietin seitsemän vuotta parisuhteessa, jossa olin yhtä tärkeä, hellitty ja nähty, kuin pölynimuri. Yritin silittää, halata, pussata ja olla lähellä. Rohkaista, rakastaa ja kertoa siitä monisanaisesti. Mutta totuin kylmyyteen ja siihen, ettei miehellä riittänyt mielenkiintoa, kuin tietokoneelleen.
Olin pohjattoman yksinäinen: kaipasin hellyyttä, yhteistä aikaa, kosketusta, keskustelua. Mutta en osannut ollenkaan ajatella, että ratkaisu olisi ollut pettäminen: aloin viettää aikaa ystävieni kanssa yhä enemmän, että minulla olisi aikuisia, joiden kanssa keskustella iloista ja suruista. Aloin viettää yhä pidempiä aikoja tallilla, koska hevoset eivät läheisyyttäni kavahtaneet tai haukkuneet rantautuneeksi valaaksi. En tiedä, olisinko osannut irrottautua aikaisemmin, jos olisin pettänyt. Tuskin? Ehkä?
Lopulta erosimme, kun lapsukaisten isi jäi kiinni pettämisestä. Vaikka oma perhe ja puoliso eivät hänelle maistuneet, olivat suhteen ulkopuoliset naiset olleet Se Juttu heti alusta saakka. Kun itse olin ensirakastumisen vaaleanpunaisessa höyryssä, hän vonkui seksiä edelliseltä tyttöystävältään. Kun olin ollut ystävieni luona, hän oli viihdyttänyt kodissamme muita naisia – heidän omien sanojensa mukaan siihen saakka, kun meille alettiin odottaa toista lasta. Silloin muut naiset olivat laittaneet liinat kiinni tunnettuaan itsensä halpamaisiksi.
Olin vielä riittävän typerä, ottaakseni lasteni isän takaisin. Hän kiitti minua pitämällä liki kymmentä eri nettideittiprofiilia, salanimille luotuja sähköpostiosoitteita ja salaisia puhelinliittymiä. Mikään määrä rakkastamista, hellyyttä tai yrittämistä ei saanut häntä muuttamaan käytöstään. Väsyin, kun asiasta keskusteltiin yhä uudelleen: aina itku silmässä vannottiin, kuinka ”meidän perhe on tärkein” ja ”en koskaan sellaista tekisi!” ja seuraavalla viikolla uusi kohupaljastus ja draamakierros.
Epäilen, että meillä pettäjä oli kirjoittajan mainitsema persoonallisuushäiriöinen, joka haki täytettä omaan loputtomaan tyhjyyteensä auervaarailuistaan. Toisaalta, onneksi en pettänyt itse: se olisi ollut vain yksi syyllisyyskoukku, joka olisi tehnyt irrottautumisesta ja erosta vain vielä vaikeamman. ”Täytyy sun nyt myöntää, että olet sä itsekin…” oli nimittäin niin monta kertaa keskusteluissa esillä – kunnes yksi lukuisista toisista naisista sanoi minulle: ”Tajuatko, että vaikka sä olisit tehnyt MITÄ, sä et ansaitse tällaista! Kukaan ei ansaitse tällaista!”
Mihin tämä on johtanut? Siihen, että itse kieltäydyn rakkaudellisen kohteliaasti, kun minua lähestyvät läheisyyden toivossa yhä parisuhteessa olevat ihmiset. En halua tuottaa itse kokemaani mielipahaa edes sille kylmälle puolisolle. Mutta toisaalta en halua lunastaa itselleni oikeutta paiskoa kiviäkään. Ystäväni kertoi, kuinka hänen aviopuolisostaan oli vuosien varrella tullut enemmän asuinkumppani ja kuinka hänellä siksi on salainen ystävä, jonka kanssa karata viikonlopuiksi pois. Elämä on liian lyhyt onnettomana olemiseen.
Vaikea on toki irrottautua oivalluksesta, ettei ole koskaan ollut rakkauden, lempeyden tai edes kunnioituksen arvoinen. ”Sä olet niin hullu ja vaikea, ettei sua koskaan kukaan mies huoli.” On vaikea sanoa, olenko menettänyt uskoni enemmän omaan kykyyni rakastaa vai omaan arvooni ja mahdollisuuteen tulla rakastetuksi.
Kirjoittaja sanoo olevansa ”vahvasti sitä mieltä, että pettäminen on seurausta pitkään jatkuneesta huonosta parisuhteesta.” Minä olen vahvasti eri mieltä. Minä uskon, että ihminen voi tuntea seksuaalista vetoa muihinkin, kuin yhteen ihmiseen – vaikka olisikin tämän kanssa parisuhteessa. Minä inhoan sanaa pettäminen. Se on vanhanaikaista ja perustuu ajatukseen yksiavioisuudesta. En usko, että ihminen on yksiavioinen. Yksiavioisuus on yhteiskuntamme rakentama rakenne, joka onkin parhaillaan suuressa murroksessa. Pettäminen sanana viittaa siihen ettemme omistaisi omaa vartaloamme, vaan olemme antaneet sen toiselle, kumppanille. Minä ajattelen, että minun kehoni on minun, ja se mitä sillä teen, on minun asiani. Olen vahvasti sitä mieltä, että ihminen harrastaa seksiä parisuhteensa ulkopuolella siitä syystä, että kohtaa ihmisen, jonka kanssa niin haluaa tehdä, ja siihen on mahdollisuus. Se ei tarkoita, että suhde johonkin toiseen ihmiseen olisi huono. Kyllä, olen blogin kirjoittajan kanssa erittäin vahvasti eri mieltä. Kyllä, minä olen ”pettänyt”. Se oli ihanaa. En koskaan kertonut siitä kenellekään. Koska minun kehoni on minun. Minä päätän siitä. Se ei kuulu kenellekään. Se seksi ei ollut millään tavalla pois siltä henkilöltä, jonka kanssa olen parisuhteessa.
OSA 1
Kommentistani tuli liian pitkä. Toivottavasti suostut julkaisemaan sen kahdessa osassa.
Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, että kirjoitit valtavan hienosti asiasta, joka on
vaikea ja monimutkainen tapahtuma. Jos omalta kohdaltaan on säästynyt parisuhteen
ajautumisesta tähän pisteeseen, jatkakaa huomion osoittamista toiselle, panostakaa
puolisoonne.
Haluan kuitenkin kertoa oman tarinani, jos Sami sen sallit. Tunteet ovat
pinnassa, kun tätä kirjoitan, sydän vereslihalla.
Olen 47-vuotias, tavallinen suomalainen mies. Minulla on ihana perhe, neljä
lasta. Vaimoni on elämäni nainen. Tapasimme tavalla, joka tuntuu tähtiin kirjoitetulta.
Vaimoon aina ollut elämänlankani, paras hyvin ystäväni. Mikään ei korvaa sellaista
luottamusta, mitä kokee rakkaintaan kohtaan. Onhan meillä ollut tietysti huonojakin
hetkiä, kaikilla on. Niistä on kuitenkin selvitty. Tähän asti.
Olen viettänyt viimeiset 8-9 kuukautta elämästäni kuin sumussa. Laiminlöin
vaimoani, jätin ne pienet asiat tekemättä. Itse asiassa jätin ne isotkin asiat
tekemättä. Vaimoni ei tuntenut olevansa rakastettu, tärkeä. Tiesin, että jotain on
pielessä, en silti osannut tehdä asialle mitään. Vaimosta tuntui, etten enää välitä.
Minuun ei saanut kontaktia. Mitä silloin on enää millään väliä. En silti koe, että
suhteemme olisi ollut täysin ”kuollut”. Tarpeeksi kuitenkin.
Miksi tein niin, vaikka rakastan vaimoani? En osaa selittää. Muistan, kun joulun
alla vaimoni sanoi lähtevänsä ystävien kanssa viettämään iltaa ravintolaan. Mene vaan,
vastasin. Mutta jotain oli pielessä, tiesin sen. Tuli ilta, laitoin pienen poikamme
nukkumaan, makasin sängyssä hänen vierellään ja kuuntelin, kuinka pieni mies uneksi
äänekkäästi. Tuli ravintoloiden sulkemisaika, en voinut nukkua. Istuin sängyllämme ja
valvoin. Menetin ajantajun. Yhtäkkiä säpsähdin, kello oli kuusi aamulla. Olin huolesta
suunniltani. Myöhemmin vaimoni kertoi aamulla ensimmäiseksi katsoneensa puhelimestaan
viestit, olisipa mies laittanut jotain. Viestiä ei ollut.
En osaa sitäkään selittää, miksi en laittanut viestiä, vaikka olin huolissani.
En halunnut kysellä, halusin luottaa. Huono selitys, tiedän. Parempaakaan minulla ei
ole.
Vein pienen poikani jalkapalloturnaukseen aamulla ja katselin hänen peliään.
Välillä itkin kentän laidalla salaa, tiesin että jotain oli tapahtunut. Tulimme vaimoni
kanssa yhtäaikaa kotiin. Juttelimme illalla, asia ei pysynyt sisälläni. Keskustelu ei
minun osaltani ollut painokelpoista, en huutanut, mutta olin täysin pois tolaltani.
Minuun sattui, niinkuin ei koskaan ennen. Sitä tunnetta en pystynyt käsittelemään, purin
sen ensin vihana, joka laimeni jossain välissä mietiskelyn kautta suruksi. Itse
pettäminen ei ollut se pääasia, vaan syyt jotka johtivat siihen. Tunne, että pääsee
toista ihmistä lähelle. Tunnetta, että on rakastettu ja huomioitu. Kaikkea sitä, mitä
minä en pystynyt tarjoamaan Hänelle, elämäni rakkaudelle.
Jatkuu…
OSA 2
Vaimoni kertoi, että hänen rakkautensa minuun oli kuollut…loppunut. Tajusin
jossain vaiheessa, kun suurin vihantunne hellitti, ettei tässä ole syyllisiä ja
syyttömiä. Myönnän, että olen sanonut vaimolleni hänen tehneen julman ja kylmän teon
minua kohtaan, musertaneen minut, mutta haluan tässä sanoa, että yhtä julmaa oli se
läheisyyden kaipuu, joka valvotti vaimoani öisin, joka yritti kaikin keinoin korjata
suhdettamme. Pettäminen oli se viimeinen konsti, mikään muu ei ollut toiminut, en
ottanut vastaan rakkaan vaimoni viestiä. Se tuntuu valtavan pahalta nytkin, tätä
kirjoittaessa. Pyydän sitä Sinulta anteeksi.
Tuskissani luin vaimoni puhelimesta viestit. Menetin luottamuksen vaimoni
silmissä, ehkä ikuisiksi ajoiksi. Sanoin pahoja asioita vaimolleni uudenvuoden aattona.
Ajattelin pahoja asioita. Vihasin sitä miestä, olisin voinut tappaa hänet paljain käsin.
Vihasin itseäni. Miten olin voinut tehdä tällaista Rakkaalleni? Olinko ihminen enää
ollenkaan? Käyttäydyin kuin nurkkaan ajettu eläin, tulen kantamaan niitä pahoja muistoja
aina sydämessäni.
Olemme edelleen yhdessä, omassa talossamme, arjen keskellä, päivä kerrallaan.
Yritän korjata pahoja tekojani, miehet yrittävät aina korjata kaiken. Jesari,
lukkopihdit ja purkki CRC:tä. Kyllä sillä umpisolmuun menneen parisuhteenkin korjaa.
Tyhmä mies, sanovat lukijat. Eihän tuollainen paniikinomainen huomio vaimoa kohtaan
mitään korjaa. Enää. Olisit tehnyt sen aikaisemmin!
Vaimoni lopetti yhteydenpidon toiseen mieheen, satunnaisia viestejä
lukuunottamatta. Kun Hän on sohvalla puhelin kädessä, minä pelkään. Pelkään kuollakseni,
etten kohta enää kuulu vaimoni elämään. Silitän hiuksia, hellin ja hyväilen, tunnustan
rakkauttani joka ilta. Ymmärrän, että Häntä epäilyttää. Ei halua enää pettyä minuun,
malja on läikkynyt yli. Minä ymmärrän sen.
Aamulla vaimoni sanoi, että kaikki huomio on tuntunut ihanalta. Seksi on ihanaa,
se on jotain sanoinkuvaamatonta. Mutta suudellessa ja halatessa Hän ei saa enää sitä
rakkauden tunnetta takaisin. Vaikka on yrittänyt. Voi olla, ettei rakkaus minua kohtaan
enää ilmesty. Aamulla Hän myös kertoi tästä kirjoituksesta, oli jäänyt minulta
lukematta.
Vaimoni tunnistaa minut tästä. Rakastan Sinua, oma ihana vaimoni ja rakastan
perhettäni, ihania lapsiamme. Toivon, että selviämme tästä. Toivon, että Sinä Rakkaani
jaksaisit nähdä valoa suhdetunnelimme päässä. Toivon mahdollisuutta, ties kuinka monetta
kertaa. Toivon sitä kuin kuuta taivaalta. En voi elää ilman Sinua.