”Sitä se arki on. Nykyään arjen sietokyky tuntuu olevan niin hukassa”.
Kommentti blogitekstiini, joka koski kulissiavioliittoja ja avioliittoja, joissa on rakkauden sijaan jäljellä enää pelkät kuoret. Yksi useasta kommentista, joka kannusti ihmisiä jäämään tyhjään avioliittoon, koska eroaminen ”liian helpoin” perustein on vain narsistisen itsekkyyden ilmentymä ja merkki siitä, että ihmiset eivät siedä enää arkea.
Ensinnäkään, miten kukaan voi sanoa toisten ihmisten arjen sietokyvystä yhtään mitään, jos niiden toisten arkea ei ole koskaan elänyt? Tuollainen moraaliselta ylemmyyskukkulalta alaspäin lyöminen on vain äärimmäisen typerää ja vastenmielistä.
Onko todellakin niin, että parisuhde, avioliitto ja elämä on vain silkkaa arjen sietämistä? Jos aamulla lähtee työhönsä, jota vihaa, niin se on vain siedettävä, vaikka pahaa tekeekin. Jos iltapäivällä palaa avioliittoonsa, josta ei ole mitään enää jäljellä, niin se on vain siedettävä, vaikka pahaa tekeekin.
Kukaan meistä ei ole säästynyt edellisten sukupolvien marttyyreilta. Heistä, joiden mielestä jokainen ihminen, joka nykyajassa kehtaa vähääkään ääneen sanoa vaikeista oloistaan tai ajoistaan, että ennen kaikki oli vielä pahemmin.
Kouluun mentiin yhdellä kengällä susia karkuun juosten. Koulussa luokanopettaja löi karttakepillä päähän ja sormille. Ruoka oli pakko syödä lautaselta, vaikka sen olisi oksentanut siihen takaisin. Silloin tehtiin eikä haikailtu jostain paremmasta.
Avioliitossa pysyttiin, koska niin oli jumalan, suvun ja naapureiden edessä luvattu. Vaikka turpaan tuli ja ukko ryyppäsi, niin mihinkään ei lähdetty. Siinä sitä oltiin toinen käsi pitämässä itkevää lasta sylissä ja toisella hämmennettiin lihakeittoa kännissä olevalle ukolle. Toisin kuin nykyihmiset, jotka eivät tunnu sietävän arkea ollenkaan. Koko ajan pitäisi olla intohimoa ja läheisyyttä. Jos sitä ei ole, niin sitten leikitään masentunutta ja ollaan itsekkäästi tekemättä mitään.
Tähän poikki.
Seuraa tiedote. Emme enää elä menneisyyttä. Sitä ei enää ole. Katkaiskaa kahle edellisiin sukupolviin. Jos arjen sietäminen tarkoittaa sitä, että pitää jäädä rakkaudettomaan parisuhteeseen, niin älkää sietäkö arkeanne. Olkaa ”narsistisen itsekkäitä” ja erotkaa ilman sitä kunnon syytä, joka on kuudesti tai useammin pahoinpidellyksi tuleminen tai puolison minimissään kuuden vuoden ryyppyputki.
Tämän jälkeen te saatte vastaanne ihmiset, jotka puhuvat mystisestä viimeisenkin kiven kääntämisestä. Tämä mystinen viimeinen kivi sijaitsee joskus niin piilossa, että moni etsii sitä loppuelämänsä ja kuolinvuoteellaan huomaa, että siinähän se elämä meni viimeistä kiveä etsiessä, että sen voisi kääntää ja toimimaton avioliitto muuttuisi kuin taikaiskusta toimivaksi.
Kun ”heppoisin” perustein ei saa erota. Koska kukkulalla on avioliittojumala, joka jakaa tuomioita. Jos eroaa sen vuoksi, että ei enää rakasta tai seksiä ei ole ollut seitsemään vuoteen, niin avioliittojumala jakaa tuomionaan, että ei ole taas arkea siedetty. Itsekkääksi on mennyt ihminen tässä ajassa. Koko ajan vain pitäisi olla sitä intohimoa ja läheisyyttä. Kyllä pitäisi sen riittää, että on yhteinen takapiha.
Se sama saatanan vanha asenne puskee läpi, minkä vankeina edelliset sukupolvet ovat elämäänsä eläneet. Marttyyrin palkintoa odotellessa, jota ei koskaan tule ja kun sitä ei tule ja kun kukaan ei oikein muuten huomaa tai kosketa, niin sitten kiivetään kukkulalle, puetaan avioliittojumalan viitta päälle ja aletaan moralisoida heitä, jotka toisin elävät.
Vihje 1: Eläkää ja sietäkää sitä arkeanne, niin että napa repeää, mutta jättäkää ihmiset rauhaan, jotka ajattelevat toisin.
Vihje 2: Koskaan ei ole liian myöhäistä katkaista sidettä menneisyyteen.
Blogini loppuu samaan kulissiavioliittoja koskeneeseen tekstiin tulleeseen syystä turhautuneeseen kommenttiin:
”Minä olen se, joka lähti näennäisesti onnellisesta parisuhteesta, jossa ei ollut mitään vikaa. Se narsistinen onnellisuuden tavoittelija, joka teki muiden mielestä ”helpon” päätöksen. En oikein ymmärrä, miten se kenenkään nenää kutittaa, miten olen oman elämäni elää. Miksi pitää huudella jonkun keinotekoisen moraalin perään, aina kun joku ei elä elämäänsä niin kuin hänen mielestään kuuluu? Meillä jokaisella on yksi elämä ja oikeus käyttää se juuri niin kuin itse haluamme.”
Yksi elämä.
Vihje 3: Sinun elämäsi.
Artikkelin kirjoittaja syyllistyy täysin samaan mistä yleistäen muita syyttää, saneleva avioliittojumala😅 Jotenkin katkeran kateellista tilitystä onnellisia ja pitkiä parisuhteita kohtaan.. Taitaa oma suhde olla pelkkä ulkokuori jos joku tällasen elämänarvon omaavan ihmisen on edes huolinut 💁♂️
Jätän kommentit, jossa hyökätään asian sijaan henkilön kimppuun, omaan arvoonsa. Voit jatkaa henkilöön kohdistuaa arvostelua esimerkiksi vauva.fi -foorumilla. Sopuisaa kesää.
Hei, Fariseus.
Eroon päätyneenä ei ainakaan itselläni ole katkeruutta pitkiä parisuhteita kohtaan. Sellainen on myös oma valinta. Enemmänkin tuohdun ja kärsin juuri näiden pitkien parisuhteiden ihmisten asenteista ja kommenteista. Tätähän Samikin ajaa takaa: kukaan ei voi tuomita toisen ratkaisua, koska ei myöskään elä toisen elämää. Mitä pitkässä parisuhteesaa elävä voi tietää eroamisesta, jos ei koskaan ole eronnut (pitkästä avioliitostaan, esim., tai minkä mittaisesta tahansa)? Minäkään en väitä tietäväni pitkästä ja onnellisesta liitosta mitään, sillä kokemusta on vain pitkästä!
Me emme enää elä muinaisajassa. Meitä ei enää määritellä sen mukaan, olemmeko naimisissa ja sukupuolisiveellisesti ”kunnollisia”. Kohtaamme elämässämme ihmisiä, joiden näkemykset ja kokemukset rakkaudesta, seksistä ja parisuhteesta ovat täysin erilaiset kuin omamme. Ja tiedätkö mitä? Elämme ajassa ja yhteiskunnassa, jossa nämä kaikki katsomukset ovat oikeita. Nimimerkkisi maailmassa syntinen nainen kivitettiin konkreettisesti. Tämän ajan kivittämistä on armoton ja kova suhtautuminen: yhä edelleen muka jonkin oikeuttamana.
Olen onnellinen niiden puolesta, jotka elävät hyvässä suhteessa ja varmasti yhtä paljon niiden, jotka uskaltavat painaa kaasua, kun ei ole enää muuta syytä jäädä kuin se hengenvaarallinen jääräpäisyys, jota tässä kohtaa tahtomiseksi kutsuttakoon.
Hmmm… Ajattelemisen aihetta antoi. Erosin lähes 20 vuoden avioliitosta jossa ei ollut sinällään mitään vikaa ulospäin. Rakastin ja halusin puolisoani mutta hän ei koskaan kokenut minua muuna kuin ystävänä. Halusi pari kertaa vuodessa ja halasi pari kertaa vuodessa. Koin todella suurta kosketuksen-ja huomion puutetta. Olin aivan riekaleina ja silti rakastin valtavasti.
Enkä olisi kyennyt siitä lähtemään ellen olisi antanut uudelle ihmiselle mahdollisuutta tulla elämääni ja itselleni lupaa rakastua tähän. Tein väärin, mutta pelastin itseni.
Tunnen silti itseni konnaksi. Pahikseksi, joka rikkoi lasten elämän, rikkoi heidän perusturvallisuutta ja antoi lapsilleen kuvan että ei muita kuin itseään tarvitse ajatella. Lapsiraukoilla on nyt kaksi kotia ja ei enää perheiltoja, ei yhdessä tekemistä, perhelomia, eikä yhteisiä jouluja tai synttäreitä. TÄMÄ on asia mitä kadun todella!
Lasten vuoksi olisin halunnut jaksaa jatkaa. Lasten vuoksi olisin halunnut elää perheenä, jossa ei ollut näennäisesti mitään vikaa. Meillä oli hauskaa, niinkuin kavereilla yleensä on. Ei riitoja, mutta ei myöskään mitään läheisyyttä.
Tottakai olen nykyään iloisempi, saan haleja ja kosketuksia (vielä näin vuosien jälkeenkin tältä johon rakastuin) ja elämämme on soljunut kivasti uusperheenäkin. Mutta se olen minä joka tästä on hyötynyt. Toki se lapsiin heijastuu kun olen iloisempi ja jaksan enemmän (onko se sitten semmoista tsemppaamista, en tiedä/en usko).
Mutta lasten täytyy ns. arvottaa nyt vanhempansa. Eli ei ole vain yhtä paikkaa ilmoittaa ilonsa, huolensa ja muuta. Se tuntuu epäreilulta. Ehdotin exälleni erotessamme, että olisimme jakaneet yhteisen kodin; olisimme vuoroviikoin hoitaneet lapset yhteisessä kodissa ja molemmilla olisi ollut omat kodit jossa olla sitten muutoin. Ei kelvannut ja olisihan se kalliiksi tullut.
Jotenkin tuntuu väärälle tämä ero edelleen, vaikka olisin kuihtunut täysin avioliitossani. Mutta perheen rikkominen on itselleni ollut se pahin asia.
Jos lapsia ei olisi ollut, olisimme eronneet ajat sitten. Tämän huomaa nykyisessä suhteessa, huomaa sen että tästä voi odottaa niin paljon enemmän kun tähän ei yhteisiä lapsia liity. Paljon helpompi erota ja paljon kevyemmin perustein tästä lähtisi.
Se vastuuntunto ja lapset (toki myös taloudellinen puoli) on vaan kummasti ihmisiä yhdessä pitävä asia. Vaikka kuin vaan kerran eletään, mutta itselleni oli äärimmäisen iso kynnys rikkoa niin monen ihmisen elämä vain sen oman ainutkertaisen elämän takia. Koska kärsihän tästä aivan kaikki muut (isovanhemmista, sisaruksista ja sukulaisista lähiten) ja itse vain hyödyin. Julmaa ja itsekästä. Mutta pelastavaa. Ristiriitaista ennenkaikkea!