Sisältövaroitus:
Teksti pitää sisällään sinänsä turhaa sukupuolittamista, mutta tämän tekstin kontekstissa se on välttämätöntä.
Nainen kommentissaan:
”Kohtaan paljon väheksyntää naisten puheissa miehiä kohtaan. Puhutaan ”kouluttamisesta” omiin tarpeisiin sopivaksi ja minua hävettää puhujan puolesta. Moni nainen ajattelee, ehkä joskus menneisyydessä loukattuna, ettei miehellä ole tunteita. Joku ei edes halua miestä, joka tuntee niin voimakkaasti, että voi selvinpäinkin liikuttua. Se on edelleen ”nössöä”.
Kaivataan luolamiestä, jonka pitää olla sopivasti romanttinen, sopivasti kotitöihin osallistuva, kuuliainen, uskollinen ja ajatuksia lukeva.
Naisella on siinä suhteessa oikeus kaikkeen. Virheistä huomautteluun (se on sitä kouluttamista eikä miehellä, jolla ei ole tunteita, ole oikeutta siitä loukkaantua), loukkaantumiseen, kun mies ei sanomatta ymmärrä naisen tarpeita, marttyyri- asenteeseen, jossa kaikki vika löytyy muualta kuin itsestä ja pihtaamiseen (en tarkoita pelkkää seksiä, vaan läheisyydestä kieltäytymistä).
Työpaikan kahvihuoneissa aviomiehet ovat jatkuvien vitsien lähde. Kaikki miehen sanoma ja tekemä on lupa jakaa parhaille ystäville. Mikään ei ole niin pyhää. Seksin pihtaaminenhan on jo klassikko vitsien joukossa, että miten miestä hallitaan. Mutta taivas varjele, jos mies väsyy, sydän avautuu toiselle, jonka sydän on vielä auki ja, jolle kelpaa omana itsenään. Se risti ja naulat ovat jo valmiina.
Ja se tärkein jää kysymättä. ”Millaista minun lähelläni on elää?”
Tämä tekstiini tullut kommentti olkoon keskustelunalku, jota olen ennenkin yrittänyt aloittaa blogissani, mutta laimealla menestyksellä. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, niin saan yksityisviestejä blogiini niin, että yhtä saamaani miehen kirjoittamaa viestiä on kymmenen naisen kirjoittamaa. Vastaa blogini yleistä sukupuolijakaumaa.
Miesten kirjoittamat viestit ja kokemukset parisuhteesta noudattaa usein samaa kaavaa ja se kaavan on lainaamassani kommentissaan kirjoittanut auki nainen tämän tekstin aloituksessa. Mies kirjoittaa jäävänsä kotona ilman tilaa ja usein myös ilman mahdollisuutta osoittaa heikkouttaan. Mies kun ei saa särkyä, koska miehen kuuluu olla se vahvarunkoinen puu, jota vasten nojata. Mutta samalla mies ei oikein saa tehdä mitään, koska mies ei oikein osaa tehdä oikealla tavalla.
Tätä aihetta on vaikea ottaa vastaan, olen huomannut. Usein miehen hätähuuto tilanpuutteeseen taputellaan kommentilla, että miksi mies on sitten sellainen tossu ja saamaton, että ei uskalla pistää vastaan. Harvoin tunnutaan hätähuudon jälkeen pohtivan sitä, että olenkohan minä sittenkin vähän liian dominoiva ja jyräävä, enkä osaa antaa miehelleni kotona tilaa. Jää kysymättä tuo erittäin tärkeä kysymys itseltään:
Minkälaista minun lähelläni on elää?
Ei, vaan usein tasa-arvottomassa ja valtasuhteiltaan vinksahtaneessa parisuhteessa peiliin ei vain katsota, koska miksi katsoa, kun tietää olevansa oikeassa ja täydellinen. Siinä tilassa ihminen ei mieti omaa osaansa, vaan kokee, että puoliso kaipaa lisää vain koulutusta, jotta hänestä tulee myöhemmin parempi puoliso. Jälleen jää vika oman itsensä ulkopuolelle, eikä tule hetkeäkään miettineeksi, että mitäpä, jos kyseisissä ajatuksissa olisikin jotain ajattelemisen arvoista. Vähän niin kuin erääseen aihetta käsittelevään teksiin tullut kommentti:
”Pakkohan miehelle on sanoa, huomauttaa ja nalkuttaa, kun oppi ei tunnu menevän perille kerrasta.”
Oppi ei mene kerrasta perille? Mikä oppi? Miksi sen pitäisi mennä perille? Eikö molemmat voisi tehsä omien oppiensa mukaan asioita, niin toista ei tarvitsisi jatkuvasti kouluttaa?
Niin kuin eräs nainen minulle sen tunnusti. Kahden eron jälkeen hänen oli lopulta suostuttava miettimään, että onkohan hänenkin tavassaan jotain parisuhteisiin haitallista. Hän teki sen terapian avulla ja siellä hänestä kaivettiin ja hän itse kaivoi esiin vahvalla kontrollilla ja kovalla armottomuudella toimivan pelokkaan ihmisen, jonka tapa selviytyä oli jatkuva tekeminen ja jatkuvassa kontrollissa pysyminen. Samalla kun hän oli armoton itselleen, hän oli armoton myös puolisoilleen ja odotti heitä jotain sellaista, johon kukaan ei ole kykenevä. Ennen kaikkea kontrolloi kaikkea, mikä arjessa oli. Mies oli hänelle vain samassa taloudessa asuva koulutettava, joka ei tuntunut osaavan tehdä mitään niin kuin nainen halusi asioiden tulevan tehdyiksi.
Sylttytehtaalle eli lapsuuteen ja kasvatukseen hänenkin jäljet johtivat.
Tai kuten minulle yhden koskettavimmista viesteistä koskaan kirjoittanut mies, joka vihdoin uskalsi erota koettuaan vakavan uupumuksen ja keskivaikean masennuksen ja joka masennuksen keskellä tuli syyllistetyksi siitä, että makaa vain kotona tekemättä mitään ja syytöksiä siitä, että ei mies voi masentua ja heittäytyä avuttomaksi. Tämä kaikki oman vaimonsa toimesta, joka myös kielsi miestä puhumasta asiasta kenellekään, että ei tarvitsisi hävetä.
Päästyään jaloilleen mies vielä yritti saada vaimonsakin terapeutin puheille, jotta suhde olisi voinut ehkä jatkua, mutta vaimo oli ollut vahvasti sitä mieltä, että terapiaa siinä perheessä tarvitsee vain pienestä masentuva mies. Tämä oli ollut sinetti heidän avioliitolleen.
Jotta tilanne ei menisi syyllistämiseksi, josta tämän aiheen ympärillä liikkuessa usein saa kuulla, niin kirjoitetaan hetki miehen vastuusta. Miehenkin käyttäytymiseen on syynsä. Harva mies haluaa yhteiseen kotiin astuessaan jäädä saman tien eteisen lattialle makaamaan ovimatoksi, jonka päällä voi jokainen puhdistaa kuraisia kenkiään tai harva mies haluaa maata komerossa olevien tossujen alla. Tasa-arvoisessa parisuhteessa kun ei tossuja pitäisi edes olla, siksi monen hääleikeissä oleva jalan polkaisu kakunleikkauksen yhteydessä on irvokasta paskaa, vaikka onkin vain perinteinen vitsikäs tapa, mutta ehkä siitä voisi hiljalleen päästä eroon kaikkine kaapin paikan näyttäjineen.
Mies käyttäytyy niin, koska hän haluaa miellyttää. Hän haluaa miellyttää niin saatanasti, koska kokee olevansa siinä tilassa turvassa ja hyväksytty. Hän tulee hankkineensa hyväksyntää olemalla hajuton, mauton ja väritön ja varsinkin sanaton, ilman omia mielipiteitä kulkeva puoliso, jota on helppo kouluttaa. Mies kuljettaa historiaansa sisällään ja sinne historiansa syövereihin mies jääkin, jos ei koskaan aloita rankkaakin matkaansa itsensä sisälle ja siihen tarvitaan lähes aina terapia. Jos mitään ei ole valmis tekemään, niin mikään ei koskaan muutu.
Tai nainen.
Miellyttäjä ja kiltti persoona pyrkii pariutumaan ihmisen kanssa, joka on valmiiksi hyvin voimakastahtoinen ja dominoiva. Näin kaksi persoonaa yhdistyy yhdeksi pariksi, joka täydellisessä kuvassa johtaisi siihen, että molemmat imisivät toisiltaan piirteitä ja tapoja. Toinen oppisi omatoimisuutta ja toinen nöyrtymään. Näinhän ei juuri koskaan käy, vaan parisuhde kulkee tästä eteenpäin yhden vetämänä ja toisen raahautuessa perässä.
No eihän tämä tietenkään sukupuoleen sidottua ole. Dominoiva voi olla parisuhteessa mitä tahansa sukupuolta ja dominoitava mitä tahansa sukupuolta. Ihminen on enemmän persoona kuin sukupuoli. Silti minua on pyydetty, ei miesten, vaan naisten toimesta kirjoittamaan tekstejä myös siitä näkökulmasta, jossa nainenkin laitetaan katsomaan peliin, koska kirjoitan kuulemani mukaan usein tekstejä vain naisnäkökulmasta käsin.
Minkälaista minun lähelläni on elää?
Ihmisen, joka kokee olevansa kaikessa oikeassa. Ihmisen, joka ei anna puolisoaan täyttää tiskikonetta omalla tavallaan tai päästä puolisoaan lääkäriin lapsen kanssa, koska kokee, että ei puoliso osaa sitäkään tehdä oikein. Ihmisen, joka töistä tullessaan huutaa ruokaa tehneelle puolisolleen, että miksi perunat on kiehautettu väärässä kattilassa. Ihmisen, jonka mielestä masennusdiagnoosi on häpeällistä. Ihmisen, joka julkisella paikalla häpäisee puolisonsa sättimällä häntä.
Sellaisen ihmisen kanssa on aivan sietämätöntä elää. Yllä olevat esimerkit kuulemistani ja lukemistani parisuhteessa tapahtuneista tilanteista. Oman puolison julkisesti sättiminen esimerkiksi työpaikalla tai kaveriporukan keskellä ei kerro puolison kelvottomuudesta, vaan sättijän pahoista ongelmista, jotka olisi syytä hyvin pian purkaa terapian avulla. Tai voihan sitä odottaa, että parisuhde loppuu, koska sen loppuminen on vain ajan kysymys.
Harva tuntuu ajattelevan, että dominointi, kontrolli, kouluttaminen, sättiminen ja nälviminen on henkistä väkivaltaa ja henkisen väkivallan syyllinen ei ole väkivallan uhri, vaan väkivaltaan sortuva. Varmasti tällaisen käyttäytymisen alla on rikki ja haavoilla oleva ihminen, mutta ihminen ei tule koskaan ehjäksi sillä, että rikkoo toista ihmistä käyttäytymisellään. Siksi henkisen väkivallan tekijän kommentit siitä, että oma vika, miksi on sellainen tossu, kertoo vain siitä, että omaan kasvuprosessiin ei olla valmiita lähtemään, vaan vika on aina jossain toisaalla kuin itsessään.
Jos omaan kasvuun ei ole halua, niin sitten pitää olla yksin, koska omia haavoja ei voi kaataa toisen ihmisen kannettavaksi, eikä kenenkään niitä pidä kannettavaksi ottaa.
Jos ihminen on parisuhteessaan jatkuvan tarkkailun alla, niin ihmisen on syytä oman hyvinvointinsa vuoksi lähteä sellaisesta suhteesta pois. Rakkaus kun ei saisi olla jatkuvaa vaatimista.
Yksi parhaista puolista miehessäni on se, että hän ei ole tossu ja saamaton, vaan hänellä on itseluottamus kohdallaan ja hän hoitaa oman osansa yhteisistä asioista. Karmea tuo tekstisi alun kuvaus – onneksi ei ainakaan minun tuttavapiirissä tietääkseni ole yleistä. Olen ollut sellaisessakin suhteessa, jossa jouduin inhottavaan nalkuttajan rooliin, koska mies todella oli hyvin saamaton monissa asioissa. Onneksi tuon suhteen kerkesin lopettaa ennen kuin olisin jotenkin omaksunut nalkutuksen toimintatavakseni yleisemminkin. Niin erilaista on olla sellaisen ihmisen kanssa, jota ei tarvitse koko ajan pyydellä ja muistutella, vaan joka ihan itsekin osaa hoksata, että tiskit pitäisi tiskata.
On muuten jännä ilmiö tuo, miten eri lailla vaikea sitä voikaan olla sama ihminen eri parisuhteessa? Edellisessä mies oli liikaa poissa, minä kotona vauvan kanssa, valitin siitä ja minusta tuli Takertuja hänen silmissään. Nykyinen mies on paikalla, mutta melko laiska (ihan rehellisesti tunnustaa sen itsekin) ja minua ärsyttää olla Nalkuttaja, mutta ei hän sitä pahalla ota vaan muistutuksena mitä pitää tehdä. Itse voisin olla onnellisempi jonkun itseni kaltaisen kanssa, mutta siitä on ehkä turha heterona haaveilla.
Mutta entä jos se toinen osapuoli joutuu tekemään arjessa suurimman osan asioista ja pyytämällä ehkä saa hieman välillä helpotusta omaan taakkaansa. Eikä toinen ymmärrä missään vaiheessa ilman pyytämistä. Kotityöt, metatyö ihan kaikki on toisen harteilla. Olishan se ihanaa, ettei tarttis pyytää ja vajota taakan ja stressin alle. Alkaahan se jossain vaiheessa kovinkin ottaa otsalohkoon ja tulee sanottua kovasti. Pitäisikö sitten vaan lähteä ja jättää se yksi lapsista opettelemaan elämää. En tiedä. Haluaisin että yhtä paljon tehtäis ja vaikka yhdessä, mutta vaikka joskus on yhteisesti sovittu joku asia, on se jo viikon päästä minun hommani ja muistuttamisesta vedetään herne nenään. Sitten pitäisi vielä illaksi jaksaa virittäytyä kuumaan tunnelmaan. Oi mitä tässä kuuluisi tehdä kun sanoakaan ei saa?
Voisiko niitä jatkuvia kotitöitä jättää toisinaan vaan tekemättä? Ei ne mihinkään karkaa. Voisiko itse opetella olla suorittamatta niin mahdottomasti – olla jopa armollinen itselleen ja samalla toiselle?
Mitä se haittaa, jos joskus eteisessä on joku kenkä vinossa, tavarat epäjärjestyksessä, tiskiä tiskialtaassa, jäisi joskus imuroimatta tms. tms? Pitääkö itse uhriutua kaiken sen taakan ja stressin alla – mitä jos jonain iltana vaan antaisi olla? Sulkisi silmät ja korvat kaikilta niiltä tekemättömiltä töiltä – sillä niitähän riittää! Ihan itse sinä taidat itsellesi tuosta taakan ottaa, ei se kumppanisi vika ole! Saa sanoa, ja pitääkin puhua, mutta pitääkö keskustelun lähteä siitä, että kun minä aina joudun ja sinä et koskaan mitään… ja aina nämä sitten päätyy minun hommakseni..
Ja höpö höpö päädy – itse sinä itsesi siihen suohon ajat. Näetkö puolisossasi mitään hyvää kaiken sen kotityövuoren alta? Mitä tapahtuisi, jos olisit vaikka viikon tekemättä muut kuin ihan pakolliset? Mikä olisi pahin skenaario?
Tunnistan itsessäni nalkuttajaa, jolle ei varmaan miehen mielestä mikään kelpaa.
Totta on, että usein tulee jostain huomautettua, mutta usein ne on niitä samoja asioita joista toinen ei vain ”ota opikseen”, pikkujuttuja, mutta ärsyttäviä. Limutölkit jää aina pöydille tai lattialle kun ei muka koskaan muista viedä komeron pullopussiin, tiskit jätetään altaaseen kun olettaa että koneessa on puhtaat eikä vaivaudu tarkistamaan. Roskien jättäminen pöydille kun se roskiskin kuitenkin löytyy. Ärsyttää ettei voi laittaa asioita paikalleen ja sitten saan itse kuulla kun sanon 3 päivän odottelun jälkeen että nyt ne prkleen roskat roskiin ja tölkit komeroon. Minä vaan naputan ja miehellä menee kuulemma fiilis kaikkeen.
En se minäkään täydellinen ole, varmasti ärsytän miestäni monella tapaa jotka ovat itselle ihan normaalia elämistä. Kuitenkin parhaani mukaan analysoin itseäni ja koitan olla mukautuvampi, yrittää edes niitä kompromisseja. Ei vaan sitten paljon jaksa itsekään yrittää jos toista ei kiinnosta tippaakaan kiinnittää huomiota omaan toimintaan.
Missä lie sitten menee raja ihan aiheellisen sanomisen ja turhasta naputtamisen välillä? Liekö pelkkä mielipide-ero? Eikös parisuhteen kiistat johdu useimmiten siitä, että kahdella ihmisellä on molemmilla tarpeet joiden välillä on ristiriitaa. Minä haluan siisteyttä (en mitään neuroottista vaan ihan perus siisteyttä) ja koen sanovani aiheesta, kun taas ukko haluaa elellä rennosti eikä ymmärrä minun ongelmaani. Siinä se on, kaksi erilaista näkemystä ja kompromissi saavuttamatta.
Tämä kiteyttää kaiken mitä jutussa kirjoitettiin, miehen pitäisi ymmärtää sinun ongelmasi asiassa, mutta mies ei saa ymmärrystä. Koti on teidän yhteinen, jossa sinä määrät siisteys tason. Miehesi pitää omaksua sinun tapasi ja alistua sinun tahtoosi. Kyseessä on valtataistelu, mitä ei voi voittaa. Miksi et vain laita niitä pois jos häiritsee? Onko nalkuttaminen tehonnut?? Olet tehnyt parista pienestä asiasta ison, joka saa jatkuvaa riitaa aikaiseksi. Hyväksy se, että miehesi on tässä asiassa erilainen tai ota ero. Mutta älä nalkuta!! Aloita vaikka sillä, että lopetat sen.
En ollenkaan kiistä, että tästä asiasta on vaiettu liian kauan, ja aivan liian moni mies kärsii liitossaan kontrolloivan naisen kanssa. Meillä kuitenkin roolit olivat toisin päin.
Minun ex- mieheni oli nalkuttaja pahinta lajia. Mitään en osannut tehdä oikein, ja tarvitsin tosiaan hänen mielestään ”kouluttamista”. Tämän hän toi myös jatkuvasti esille, sekä kahden kesken että usein julkisestikin. Kun ymmärrettävästi hänen sanoistaan loukkaannuin, hän sanoi että olen liian herkkänahkainen, mutta itsessään hän ei nähnyt vikaa. Kun ehdotin terapiaa, hän sanoi että sinä sitä terapiaa tarvitset, minussa ei mitään vikaa ole.
Mutta onnistuiko hän minun muokkaamisessani mieleisekseen? Ei todellakaan! Kun lopulta tajusin lähteä, se oli käsittämättömän vapauttavaa! Kenenkään ei pitäisi alistua puolisonsa koulutettavaksi, oli kumpaa sukupuolta hyvänsä. Ja kannattaisi sen kouluttajankin valita itselleen sellainen kumppani, joka kelpaa ilman koulutuksia. Mutta sellainen on mahdotonta, koska yleensä heille ei kelpaa kukaan sellaisenaan.
Osuva teksti. Olin itse vuosia suhteessa, jossa minulle huudettiin ja käytettiin henkistä väkivaltaa. Kysyin myöhemmin jo erottuamme, että miksi huusit ja loukkasit. Vastaus:”Ei mennyt muuten perille.”. Ei kyllä mennyt silloinkaan ”perille”, mitä sitten olisikin pitänyt mennä. Ainoa mikä meni perille oli henkinen ahdistus ja masennusdiagnoosi.