”Minä olen vihannut isänpäivää paljon ja monta kertaa. Olen askarrellut lapsena kortteja tehnyt lahjoja ja lähettänyt niitä isälle saamatta minkäänlaista vastausta.
Olen toivonut että jonakin isänpäivänä isä seisoo oven takana ja ottaa syliin, kertoo miksi ei halua olla minun kanssani. Kun hieman kasvoin annoin isänpäivänä kortit suoraan mummolle tai äidille. Ettei tulisi niin paha mieli, että joku vastaisi ja olisi onnellinen. Isänpäivinä istuin lapsena sisällä etten näkisi onnellisia isiä ja lapsia.
Odotin 26-vuotta että jonain päivänä isä tulisi minun oveni taakse. Halaisi minua ja kertoisi miksi ei ole tullut aikaisemmin. Odotin että se tarina päättyisi onnellisesti siihen että enää koskaan ei tulisi isätöntä isänpäivää.
Minun isäni tarinalla ei ole onnellista loppua. Sain tiedon hänen kuolemastaan pari viikkoa yhden isänpäivän jälkeen.
Juuri ennen tuota isänpäivää olin saanut tietää odottavani lasta. Minä olin valinnut lasteni isän huolella. Tiesin ettei hän koskaan hylkäisi lastaan tai lapsiaan.
Ensimmäinen isänpäivä isän kuoleman jälkeen oli minulle uusi alku. Ensimmäistä kertaa osasin nauttia siitä päivästä. Olin 27-vuotias kun leivoin ensimmäisen isänpäiväkakun. En isälleni vaan miehelleni ja minä pidin siitä.
Pidin siitä niin paljon että sen jälkeen isänpäivää juhlittiin meillä usein myös mieheni isän kanssa. Kakkua, ruokaa ja yllätyksiä, niitä on kuulunut meidän isänpäiviimme siitä lähtien.
Nykyään olen isänpäivänä kiitollinen. Kiitollinen siitä että olen saanut rakentaa perheen juuri tämän miehen kanssa. Miehen jolla on aina syli ja kainalo vapaana niin lapsille kuin minullekin. Miehen jolla on aina aikaa tehdä lasten kanssa läksyjä, pelata tai olla vain paikalla. Hän on hyväksynyt minut ilman isää ja opettanut pitämään päivästä jota joskus vihasin.
Tänäkin vuonna isänpäivänä leivon lasten kanssa kakun, teen miehelleni ruokaa ja muistutan häntä miksi rakastan häntä ja elämääni hänen kanssaan.”