Tamperelainen Hellä kertoo muutaman vuoden vanhassa artikkelissa elämänviisauksia meille nuoremmille stressiperseille. Viiniä ja villejä miehiä. Samalla hän haistattaa paskat ympäristön normeille ja ahtaille ajatuskuvioille.
Elämästä voi tehdä itselleen helvetin hankalaa. Älkää nyt heti kuvitelko siellä, että täällä päässä on päässyt kermaa törähtämään perseeseen niin paljon, että en ymmärrä elämän realiteetteja. Kyllä jokainen ne ymmärtää, niin ymmärsi myös yli satavuotias Hellä elämisensä rajat.
Hän varmasti ymmärsi, että villit miehet ja viinihuppelit olivat pelkkä ihana muisto menneisyydestä, mutta se mikä Hellältä on vieläkin hengissä, on hänen asenteensa ainutkertaista elämää kohtaan. Vittuun bingo ja Kauniit ja Rohkeat, hän haluaa viiniä ja villiä miehiä.
Hellä on esimerkki siitä, että miltä kuulostaa elämänsä loppumetreillä ihminen, joka on elänyt omannäköisensä elämän. Se kuulostaa juuri tuolta. Yhdellä lauseella hän kertoo, että katkeruuden sijaan hänen elämäänsä koristaa ilo, oikeat valinnat ja armo itseään ja maailmaa kohtaan.
Minä luen Hellää tuplasti ja enemmänkin nuorempien ihmisten katketaa kalkatusta viikoittain täältä blogistakin. He ovat niin sanottuja antihelliä, jotka pitävät maailmaa enemmän uhkana kuin mahdollisuutena ja jotka eivät näe vikaa koskaan omassa kuvassaan, vaan vika on aina jossain muualla.
Elämä on määräämättömän ajan kestävä tragikoominen vitsi. Arvokas, ainutlaatuinen, mutta monella tapaa makaaberi ja koominen. Hellä on halkonut elämän tragikoomisuutta elämällä itsensä näköisen elämän ja vähät välittämättä hänen ympärillään pörräävistä surisijoista. Heitä vastaan on helppo suojautua huumorilla ja tiukilla rajoilla. Mitähän muut ajattelevat ajattelun sijaan Hellä on elänyt ja jättänyt muille liiallisen ajattelemisen.
Minä rakastan Hellää. Hellä on tietojeni mukaan metsästämässä villejä miehiä ja viinihuppelia taivaallisissa ulottuvuuksissa, mutta Hellän asenne elää ikuisesti.
Olkaa niin kuin Hellä. Elämä on tässä. Hyvällä tuurilla vielä 103 -vuotiaana, mutta silti tässä.