”Olen sairastunut myös lopunelämän ajaksi sekä myös eronnut mies.
Kyllä minäkin ramppaan enemmän ja vähemmän sairaalassa ja mietin tulevaa että, mitä sitten?
Yksin en tästä suosta olisi päässyt ylös tarvitsen (edelleen) siihen ammatti-apua niin omaan mielenterveyteen sekä muihin kehon ongelmiin.
Kyllä lapset jäi äidilleen asumaan. Liitto oli reilun 2 vuosikymmenen mittainen. Kummatkin pääsi lopulta erosta ylitse suoraselkäisesti eikä tarvinnut hävetä mitään.
Olen x:n kanssa nykyään jo ok väleissä ja kummallakin meistä on oma elämä.
Hämmästyttävää asiassa on se että, jopa minulla on uusi ihmissuhde ollut jo reilun vuoden ajan. Mitä sairauteen tulee niin se menee omalla painollaan ja olen seurannassa asian suhteen.
Entä ne työt? No eipä ole vielä mutta nyt tehdään töitä sen eteen että jotakin pystyisin ehkä vielä tekemään.
Minulla on erikoisairaanhoidon puolelta sosiaalityöntekijä nyt pistämässä kortensa kekoon kunnolla ja selvitetään mitä vaihtoehtoja voisi kyseeseen tulla töiden tms suhteen.
Nykyinen kumppanini on asioista hyvillään että yritän tehdä asioiden eteen niin paljon kuin pystyn ja jaksan. Hänelle merkkaa se kuka olen persoonana jne, ei niinkään se mitä omistan tai se mistä rahani tulee.
Ymmärtää sen jos en aina jaksa tai pysty/huvita punnertaa asioiden eteen, koska on tietoinen siitä että periksi en ole antamassa tulevaisuuteni suhteen millään osa-alueella.
Rohkaisen kaikkia teitä pettyneitä etsimään sitä onnea aktiivisesti joka elämän osa-alueelle koska se kannattaa. Tiedän kyllä, että helppoa ei ole mikään, mutta on se kaiken sen hyvän arvoista.
Voisin toki masentua kotiini ja jäädä juomaan kaljaa sekä kiroamaan paskaksi mennyttä elämääni ja marttyroimaan siitä kuinka elämä on perseestä. Kyllä sitä listaa piisaisi ja ihan selkeitä näyttöjä siitä miten kaikki on paskaa.
Kyseenalaistin urakalla mm väittmän että, kyllä elämä kantaa ja kaikki muutkin latteudet. Kyllä kaikki aluksi tuntui siltä että onko elämääni edes syytä jatkaa?
Kun itsensä on saanut sillai kuntoon on kerinnyt miettimään nykyistä suhdetta ja sen kiemiroita ei se seurustelu näemmä ole sen ”helpompaa” näin 50+ ikäisenä mutta elämän tuoma kokemus niin vähän auttaa ajattelemaan.
Teemoina vapaus josta täälläkin on kirjoitettu useita kertoja on tullut osaksi elämää. Se että asioista kirjoitetaan ja jopa joku saattaa jopa sisäistää mitä sillä tarkoitetaan niin on matkaa elää se todeksi!!
Siihenkin olen panostanut ja se on tuottanut tulosta hyvällä tapaa. Me menemme me tulemme ja olemme yhdessä. Meillä on rajat ja vapaus rikkoa rajoja me kunnioitamme toisiamme ja olemme avoimia.
Me puhumme ja tunnemme kumpikin omalla tavallamme.
Olemme oppineet tuntemaan toisistamme paljon. Voisin jopa väittää että, olen tältä reilun vuoden mittaiselta ihmissuhteelta olen saanut enemmän kuin niistä yli 20 vuodesta mitä edellinen liitto oli.
Nyt ihan pienesti aisiaa nykyiestä rakkaussuhteesta.
Minulla on se tunne kun reilu 20 vuotiaana olin ihastunut naiseen. Sen näki aina niin valloittavana ja ihanana ihmisenä ainakin ekat 6kk.
Nyt 50+ ikäisenä sen näen samalla tyylillä ja joutuu vähän kuin nipistää itseään että, voiko tämä olla totta. Lähinnä ihmetystä on tuonut se että, tunne ei ole haalistunut saati väljähtänyt tällä reilun vuoden mittaisella matkalla vaan se on yhtä raikas ja hapokas kuin ensitapaamisella. Toki on uusia vivahteita tullut matkaan mutta ei huonoon suuntaan.
Yhteenvetona kaikille haluan sanoa että uskaltakaa elää ja tehdä hyviä ja rohkeita valintoja.”
