Tyttäreni pyytää minua iltaisin ennen nukkumaanmenoa hieromaan hänen päänahkaansa. Teen sen kevyesti kuin hiuksia silittäen. Tärkeintä siinä lienee kosketus. Olin yhdeksäntoista, kun istuin sänkyni laidalla ja maailma ympärilläni oli rikki. Oveeni koputettiin ja sisään tuli mummoni. Hänellä oli mukana kupillinen teetä ja sämpylä. Hän istui viereeni ja laittoi kätensä olkapäälleni ja vain istui siinä vierelläni. Kyyneleet, joita olin valuttanut sisäänpäin, vaihtoivat suuntaa ja valuivat pitkään. Tärkeintä siinä oli kosketus ja lupa kyyneleille.

Eino Saari on suomalainen teatteriohjaaja, joka valmistelee parhaillaan dokumenttia miesten suhteesta kosketukseen. Heini Maksimainen on toimittaja, jonka artikkeli Kosketa minua, ilmestyi torstain Helsingin Sanomissa. Artikkelissa Eino Saari toteaa, että kymmenien haastattelujen jälkeen hän on päätynyt lopputulemaan, että suomalainen mies elää kosketuksen puutteessa. Hänen mielestään syy on osittain suomaisessa kulttuurissa ja kasvatuksessa kasvattaa poikalapsi yksin pärjääväksi oman onnensa sepäksi, jossa tunteiden näyttäminen on heikkoutta ja häpeällistä. Koskemattomuus on Saaren mukaan yhteiskunnallinen ongelma. Hänen mielestään kulutamme valtavasti energiaa kosketuksen puutteen kompensoimiseen. Yksi ahmii pornoa, toinen turruttaa itsensä päihteillä ja kolmas pakenee virtuaalitodellisuuteen.

Kuulin kaupan kassajonossa äidin sanovan mielensä pahoittaneelle pojalleen, että lakkaa itkemästä, että eivät isot pojat enää itke. Harvoin alkaa tehdä mieli puuttua toisen ihmisen kasvatukseen, mutta silloin teki. Jos poikalapselta kieltää itkemisen, tulee pahoinpidelleeksi lapsesta ulos ison palan ihmisyyttä. Poika oppii häpeämään tunteitaan ja tunteiden näyttämistä ja häpeän alla eläviä miehiä tämä yhteiskunta on jo valmiiksi pullollaan. Tiedättehän sen miestyypin, joka pakenee tunteitaan niin pitkään, että sydän tai mieli pettää ja halveksii heitä, jotka tunteitaan uskaltaa näyttää. Ehkä he ovatkin vain niitä kulttuurimme ja vanhempiemme kasvattamia poikalapsia, joita on lapsena kielletty itkemästä.

Eino Saari kertoo artikkelissa, että tuntee vielä 37-vuotiaanakin ulkopuolisuutta miesporukoissa, joissa pitäisi päteä urheilusuorituksilla tai talonrakennustaidoilla. Hän sanoo, että helpointa olisi olla lihaa syövä, paljon kaljaa juova, naisista ja lapsista runtaten puhuva äijä, jonka vastuu muista ei yllä kotipihaa kauemmaksi. Tunteita näyttäisi vain humalassa ja hurmoksessa, joiden varjolla miehekkyyttä varjelevat miehet antavat luvan itselle koskettaa muita miehiä. Muulloin vallalla on homofobia, jossa jokaista väärää hipaisua kavahdetaan leimaantumisen pelossa.

Muistan sen illan koko loppuelämäni. Huoneessa oli hiljaista. Kuuma tee höyrysi lasissa. Minä itkin ja minulle annettiin siihen lupa. Kukaan ei kieltänyt tai syyllistänyt minua kyyneleistäni. Olin yhdeksäntoistavuotias poika, joka valutti surua ulos turvallisessa ympäristössä. Sinä iltana minulle annettiin lupa olla pärjäämättä yksin. Niin kuin minulle on aina annettu. Olen ikuisesti kiitollinen, että minä olen saanut lapsena itkeä. Se on auttanut minua itkemään aikuisenakin ilman syyllisyyttä ja häpeää. Minun ei tarvitse pärjätä yksin. Saan olla se itkevä poika, joka kaipaa toisen ihmisen kosketusta ja lohdutusta. Minun ei tarvitse olla oman onneni seppä, joka nielee kyyneleensä, kunnes tukehtuu niihin.

Eino Saari kertoo artikkelissa surullisen tarinan haastatellusta miehestä. Mies kertoi, ettei hän muistanut koskaan tulleensa isänsä koskettamaksi. Että hänen ensimmäinen isäänsä liittyvä kosketusmuisto oli tämän kuolinvuoteella, jolloin isä oli jo kuollut ja hän viipyi vuoteen äärellä silittämässä isäänsä. Kuinka surullinen tarina tämä onkaan. Isästä, joka varmasti olisi halunnut koskettaa ja halata poikaansa, mutta koki, että hänellä ei ole siihen lupaa. Pojasta, joka kaipasi koko ikänsä isänsä kosketusta. Ja niin kuin Saari artikkelissa toteaa, että useammat hänen haastatelluista miehistä kärsivät valtavasta ristiriidasta. He halusivat voida halata ja tulla silitetyksi, mutta samalla he yrittävät ylläpitää itsestään kuvaa vahvoina selviytyjinä.

Jokaiselle miehelle pitää antaa lupa itkeä. Tämä lupa tulee antaa jo pienenä. Kosketuksen puute johtaa rajuihin lopputulemiin. Pärjäämisen ja suorittamisen pakko vievät elämänilosta suurimman palan pois. Joka kerta, kun tyttäreni pyytää hieromaan päänahkaansa, olen onnellinen, että minulla on tytär, jonka päätä koskettaa. Joka kerta, kun vaimoni nostaa jalat minun syliini sohvalla, olen onnellinen, että minulla on nainen, jota sormillani koskettaa. Ja jokainen kerta, kun minuun osuu toisen ihmisen kosketus, olen enemmän mies kuin missään muussa tilanteessa. Jokainen kerta, kun pääsen syliin, minä olen lähempänä miehisyyttäni, naiseuttani ja ihmisyyttäni kuin koskaan. Olemme sitten miehiä, naisia tai mitä tahansa siltä väliltä, niin meillä kaikilla on samat tarpeet ja kaikilla meillä on oltava lupa tyydyttää tarpeemme. Me tarvitsemme toisiamme, meillä on tarve koskettaa ja tulla kosketetuiksi.

Niin kuin eräs Eino Saaren haastateltavista miehistä muisteli, että kuinka hyvältä se tuntuikaan kuunnella vaimo kainalossa iskelmäradiota. Enkä minä epäile sitä kokemusta. Silloin, kun minulla on vierellä ihminen, jota rakastan ja jota saan koskettaa, minä olen se mies, joka haluan olla ja silloin, kun kosketan toista ihmistä, olen mies, joka tekee sitä, mitä parhaiten osaa. Ei minun, niin kuin ei muidenkaan tarvitse hakea miehisyydelleen diplomia rakentamalla talon tai sotimalla sodan. Se riittää, että rakastaa läheisiään ja pitää huolta. Miehisyys ei ole mikään ulkopuolelta tuleva oletusarvo.

Antakaa pojillenne lupa itkeä ja näyttää heikkoutensa. Kiitos heille, jotka antoivat minun itkeä. Olen sen johdosta vähän valmiimpi ihminen. Minulle maailma on syli, jonne voi päänsä laittaa. Ja minun sylini on se talo, jonka minä osaan läheisilleni rakentaa. Mies on ihminen, joka kaipaa toisen ihmisen ihoa, mutta joka on kasvatettu olemaan näyttämättä kaipaustaan. Voitaisiinko jo vähitellen lopettaa sellainen kasvatus ja antaa kaikille lupa lapsesta lähtien olla heikko ja haavoittuva.

Sen jälkeen kenenkään ei tarvitsisi enää paeta eikä pelätä miehisyytensä murenevan kyyneleestä tai kosketuksesta. 

3 kommentti

  1. Kosketus on tärkeätä. Sitä kaipaa ja janoaa. Sitä, että saa koskettaa, mutta myös sitä , että joku koskettaa. Olen pari vuotta sitten eronnut nainen ja haluaisin, että joku välillä koskettaisi ja myös lohduttaisi, ottaisi syliin. Halailen ja suukottelen paljon lapsiani, mutta haluaisin joskus myös itse käpertyä jonkun kainaloon ja nauttia läheisyydestä ja lämmöstä. Kirjoitus sai kyyneleet silmiin, niin suuri on kaipaus tulla kosketetuksi…ehkä vielä joskus tulevaisuudessa saan senkin kokea.

  2. Todella hyvä ja ajatuksia sekä tunteita herättävä kirjoitus. Minulla on kolme poikaa, joita otan päivittäin syliin ja suukottelen. Haluan osoittaa heille, että kaikki tunteet saa näyttää ja lähelle voi aina tulla. Minustakin tuntuu pahalta kuulla sanottavan, että ”pojat eivät itke”.

  3. Olen reilu parikymppinen nainen ja nähnyt 13 vuotta vanhemman veljeni itkevän kerran, isän kuolinvuoteella. Muistan sen selvästi, koska se tosiaan oli ainoa kerta kun olin nähnyt miehen itkevän julkisesti. Onneksi oma mies osaa näyttää tunteensa eikä peittele niitä. Sillä tavoin opin itse näyttämään taas tunteeni kun olin kovan kuoren turvassa elänyt ensin monta vuotta.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *