Helsingin Sanomissa oli tänään Satu Vasantolan artikkeli: ”Autan isää, mutta en rakkaudesta.” Se käsittelee lapsuuden kokemuksia siitä, kun vanhempi tai vanhemmat ovat käyttäneet liikaa alkoholia. Artikkelin perustana on käytetty lehden teettämää kyselyä, jossa lukijat saivat kertoa omia kokemuksiaan. Minulta on muutamaankin otteeseen pyydetty kirjoittamaan alkoholismista parisuhteessa. En ole kirjoittanut, koska minulla ei ole siitä omakohtaista kokemusta. Mutta alkoholin liikakäytöstä on ja siitä haluan tänään kirjoittaa, sillä uskon ajatukseen, että avoimuus lisää avoimuutta ja jos mitään ei muuta, niin mikään ei muutu. Kerron oman tarinani.
Meillä oli lapsuudessa koti, jossa oli 56 neliötä. Se oli kaksio, jossa asui kaksi aikuista ja kaksi lasta. Huoneiden välissä oli pienet matalat kynnykset. Kouluun lähtiessäni minulla oli tapana kävellä kynnyksien päältä aina samanlailla. Piti astua kaksi kertaa kaikkien kynnyksien päälle. Koulusta tullessani astuin pihassamme olleiden laattojen päältä siten, että kaikki laatat tulivat jaloilla kosketetuiksi. Jos viikonloppuna kuulin pullon narahtavan auki, niin syytin siitä itseäni. Olin varma siitä, että olin astunut kynnykset väärin tai jättänyt jollekin laatalle astumasta.
Oli minulla muitakin keinoja. Tein itsestäni helpon ja kiltin. Heräsin viikonloppuisin ensimmäisenä ja keitin kahvin valmiiksi. En kiukutellut koskaan. Sami on niin kiltti lapsi lause kaikuu vieläkin korvissani. Olin aina valmiina jos minua vaikka tarvittaisiin. Pariin otteeseen minua tarvittiinkin. Esimerkiksi se kerta, kun valvoin isäni nukkumista. Oli juhannusaatto ja ketään muita ei ollut kotona. Löysin isäni sängystä selällään oksennusta ympärillään. Olen miettinyt, että mitä jos en olisi ollut toisessa huoneessa varmistamassa tilannetta. Nykyään en pysty nukkumaan missään liikkuvassa ajoneuvossa. Lentokoneessa ja junassa olen hereillä, vaikka pitäisi nukkua. Olen valmiina jos minua vaikka tarvittaisiin, vaikka tiedän, että ei minusta mitään apua ole.
En tuolloin tiennyt, että minua oli turha viedä allergiatesteihin, joissa käteen nousee punainen piste sen aineen kohdalla, jolle on allerginen. Ei henkinen pahaolo näy pisteinä testeissä. Astmapiipussani oli useimmiten pelkkää placeboa. Niinä sunnuntaina, joina olin odottanut, että pääsisin pelaamaan sulkapalloa isäni kanssa pihapiirissämme olevalle kentälle, mutta jotka päättyivätkin edellisen illan pullonnarahdukseen, menin heittämään palloa rivitalomme päätyseinää vasten. Yritin aina heittää ylhäällä seinässä oleviin ilma-aukkoihin. Minulla on vieläkin tapana mennä huoneen lattialle selälleen ja heittää tennispalloa ylös ja alas aina silloin, kun minua vaivaa murheinen mieli. Se rentouttaa. Astmapiippua en käytä.
Voi olla, että ne kerrat, jolloin vahingossa kuulin puheet rekan alle ajamisesta johtivat siihen, että kun sain ensimmäisen kerran isältäni puhelun, jossa hän uhkasi minulle rekan alle ajamisesta, minulla valui kaikki aiemmin kuulemiani yli. Koska mikään muu voima ei olisi saanut minua sanomaan, että jos se on bensasta kiinni, niin minä voin lainata sen verran, että onnistuu. Se puhe ei ollut vastuutonta, vastuuttomampaa oli soittaa lapselle ja uhkailla. Ehkä se oli käänteentekevä vastaanpaneminen, sillä sen jälkeen en enää vastannut puheluihin.
Olen aiemmin kirjoittanut läheisriippuvuudesta. Siitä, että kuinka läheisriippuvuus tuhoaa lopulta kaikki ihmissuhteet. Suomi on läheisriippuvaisten maa, koska täällä on satoja tuhansia ihmisiä, jotka joutuvat kärsimään läheisensä liiallisen viinankäytön takia. Pahimmassa tilanteessa ovat lapset, jotka eivät pääse tilannetta pakoon. Aikuisilla on onneksi mahdollisuus lähteä ja oma vastuu lähteä. Me miellytämme itsemme hengiltä. Minä olen miellyttänyt parisuhteitani hengiltä. Ei kukaan halua elää ihmisen kanssa, jolla ei ole omaa tahtoa. Niin minä olen aiemmin elänyt. Näytellyt kilttiä, mutta pinnan alla on poreillut ajatuksia, joita ei uskaltaisi ääneen sanoa. Olen kirjoittanut siitä kaikesta, saanut kirjoituksiini paljon kommentteja ja yksityisviestejä. Osa kommenteista on ollut ala-arvoisia. Miten kukaan mies voi olla noin tossu. Ja ne vanhemmuuteeni liittyvät kommentit, joita sattuvat eniten, miten kukaan noin keskeneräinen voi olla isä.
Ihmiset on julmia. Ehkä tästä aiheestakaan ei ole hyvä kirjoittaa. Elämme vieläkin kulttuurissa, jossa asiat mielummin lakaistaan maton alle kuin puhutaan ääneen. Mutta minä en halua olla hiljaa. Minä en halua olla osa tätä sukupolvea, joka jättää jälleen kerran edellisen sukupolven roskat maton alle. Joskus nämä kaikki on otettava esille, senkin uhalla, että ymmärtävät ihmiset ympärillä vähenee. Pitää osata tehdä isänmurha, pitää uskaltaa olla miellyttämättä edellistä sukupolvea ja katsoa tulevaan. Pitää vain uskaltaa ihan jo pelkästään seuraavan sukupolven takia, jotta he olisivat vapaita tästä kaikesta paskasta, jota ympärillemme on jätetty häpeän ja näkyväksi tulemisen pelossa.
Onneksi on aina olemassa mahdollisuus. Onneksi elämälleen voi tehdä itsekin jotain. Ei se helppoa ole. Heitellä muovailuvahaa ja repiä puhelinluetteloa paloiksi ja huutaa ulos kaikki se, mitä aiemmin on jäänyt huutamatta. Sen minä uskalsin tehdä ja olen helvetin onnellinen. En aio astua enää kynnyksille, koska vihdoin tiedän, että en ole vastuussa kenenkään muun aikuisen ihmisen elämästä. Jos ihminen päättää juoda itsensä hengiltä, niin ihminen juo itsensä hengiltä. Ei siinä ole muuta ratkaisua, kun antaa ihmisen tehdä se. Viereltä sitä ei kenenkään tarvitse katsoa.
Ei kukaan huvin vuoksi elämäänsä viinaan tuhoa. Siinä on taustalla syitä, jotka vaatisivat ammattiauttajan taitoja ja omaa halua antaa muiden auttaa. Minä haluan auttaa jos minulta pyydetään apua. Väkisin en halua auttaa, koska se menee liian helposti mahdollistamisen puolelle. Minulle tämä kaikki on yksinkertaista. Rakastan kaikkia läheisiäni, joita elämässäni on tai on ollut, mutta niin paljon en rakasta, että rakkauttani käytettäisiin koskaan hyväksi.
Häpeä on huono syy olla puhumasta kaikesta tästä. Jos mitään ei muuta, mikään ei muutu. Ja ennenkuin mitään voi muuttaa, on syytä tehdä menneisyyden kanssa tilinsä selväksi. Vasta sen jälkeen voi kirkkain silmin katsoa kohti tulevaa, sillä tulevaa varten me joka aamu heräämme.
Riisukaa päältänne häpeän viitta, tulkaa mukaani, sillä yhdessä tämä on vielä helpompi tehdä.
Kiitos.
Tuttuja mietteitä ja ihan samoilla linjoilla olen. Häpeämällä mikään ei muutu, ja meidän sukupolvemme on just nyt paalupaikalla kasvattamassa omia lapsiamme vähemmän kosteaan, salailevaan, häpeilevään ja kulisseja kannattelevaan tulevaisuuteen. Ylisukupolvisten ketjujen katkaiseminen ei tapahdu itsestään, mutta tapahtuessaan tuottaa hyvää pitkälle seuraaviin polviin.
Olen kirjoittanut omista alkoholistivanhemmasta irroittautumismietteistäni blogissani, täällä: https://kokovartalofiilis.com/category/alkoholistin-aikuinen-lapsi/
Hei,
Kukaan ei ole täysin valmis. Jokainen on kesken ja on viisautta ymmärtää se, hyväksyä ne asiat, joissa on vielä keskeneräinen. Joskus minua hämmästyttää, miten ilkeitä puheita maailmaan mahtuukaan – älä lannistu niistä. Ja lapsuudestasi sen verran, että kolhut voivat kasvattaa ympärille joko panssarin tai muurin, toivottavasti itselläsi on panssari. Muuri sulkee muut pois. Kiitos blogistasi, kiitos, että olet lapsillesi hyvä ja keskeneräinen isä, jonka korkin napsahdusta ei tarvi pelätä.
❤👍
Kiitos kirjoituksesta. Olet rohkea ja täydellinen juuri tuollaisena, keskeneräisenä.
Kiitos rohkeasta ja avoimesta kirjoituksesta. Monen on vaikea käsittää minkälaisin kahlein voi vanhemman alkoholismi sitoa. Kasvaa kuvailemaasi muotin sisään. Annat toivoa että siitä on mahdollista murtautua. Kenenkään ei tarvitse elää henkeään pidätellen, ei edes vanhempansa vuoksi. Eikä kenenkään pitäisi kuluttaa elämäänsä toipuen lapsuudestaan. Toivottavasti mahdollisimman moni voisi ymmärtää myös sen tosiasian että toista ei voi rakastamalla alkoholista saada luopumaan.
Hieno, rohkea kirjoitus. Kiitos. Sukupolvet ylittävän tuhoavan ketjun katkaiseminen on arvokkain perintö, minkä lapsilleen voi antaa.
Olen myös elänyt lapsuuteni alkoholin vallan alla. Arkisin käytiin töissä normaalisti,viikonloppuisin juhlittiin. Koti oli täynnä aikuisia naapurista, nukkumaan menon jälkeen alkoi juhlat, -koskaan en nukkunut. Koin,että oli minun vastuulla huolehtia vanhemmistani ja sisaruksestani. Myöhemmin illat muuttui rajummiksi,oli tappelua. Tulin teini-ikäiseksi ja olin itse viikonloput kavereilla, sisareni näki kaiken, istui kuulokkeet korvilla tietokoneella paeten todellisuutta,muttei uskaltanut lähteä kotoa, koska ajatteli vanhempien olevan nyt hänen vastuullaan. Eräs kerta olin viettämässä juhannusta,tuli soitto kotoa; Äiti makaa lähes tajuttomana lattialla, eikä saa hereille. Käsken soittaa hätänumeroon. Olin 16 vuotias. Ahdistusta,pelkoa,liian varhain vastuunottamista. Sitä on alkoholin kanssa kasvaneen lapsuus. Mutta olen antanut anteeksi, puhunut loputtomiin vanhempieni kanssa, tehtyä ei saa tekemättömäksi ja vanhempani muuttaisivat sen nyt,jos voisivat. Sisarukseni ei voi ihan yhtä hyvin,kantaa yhä katkeruutta sisällään, toivon, että hänkin joskus antaa anteeksi ja alkaa katsella eteenpäin,hänen itsensä vuoksi.
Kiitos Sami, että kirjoitit tästä!
Ja hassua miten esim joka viikonlopuista biletystarvetta ei pidetä alkoholin liikakäyttönä??!! Muksut hoidos eka arkisin päiväkodissa ja sit viel vkl jossain muualla. Ja jos ei viikolla ole päiväkodissa nii se istuu videoiden tai netin hoidettavana ja vkl siintää vain vanhemman/-pien ajatuksissa ja siihen sitten panostetaan. On sitte niin oikeus kokoajan siihen omaan aikaa että!!
Mun lapsuutta väritti sukulaisten juominen. Kaikki joi, kaikilla oli arjenhallintaongelmia. Oma äiti alkoi juomaan vasta, kun olin teini. Henkistä väkivaltaa oli koko ajan enemmän. Kyllähän se pärjää, oli meillä SE lause. Nyt aikuisena nautin siitä, että voin heittäytyä ”avuttomaksi”. Ei tarvi pärjätä yksin. Välit äitiin ovat olleet poikki 1.5v ja voin paremmin kuin koskaan. Ymmärrän ratkaisusi ja pidän sitä hyvänä.
Jokaisella on oikeus valita kenen kanssa on tekemisissä. Minäkin kuoletin isäni, alkoholin, väkivallan ja rasismin takia. Paras päätös ikinä.
Olipas hyvä kirjoitus! Tsemppiä sulle! Saman paskan kokenut ja elämänsä joutunut häpeämään isän ”sairaitten” tekojen takia, jotka päissään tekee.
Tämä on helpompi kirjottaa anona, koska liikaa ihmisiä suuttuis jos kirjottasin fbhen.
Mulla elämää on aina seurannu alkoholi, tavalla tai toisella.
Lapsena isä joi. Ja äiti. Monta kertaa muistan juosseeni yöllä naapuriin kun pelotti, eikä ketään ollu kotona. Muistan kattoneeni humaltuvia aikuisia, kun vanhemmat piti grillibileitään meillä. Isosiskoni muistaa seisseensä poliisien ja isän välissä (oli tullut jotain riitaa ja joku oli soittanut poliisit) ja huutanut että isää ette vie. Vanhempien erottua olen 8-9 vuotiaana tullut kotiin koulusta ja löytänyt äitin istumasta olkkarin lattialta viinalasi kädessään. Talon ovet sepposen selällään ja musiikki raikasi pyörätielle asti. Isää olen kantanut viereisestä asuntovaunusta omaan vaunuun nukkumaan kun oli liian kännissä. Riisunut kengät ja tehnyt pari leipää. Saanut paniikkikohtauksen kun halusin olla yötä viereisen vaunun tytön luona, sitten rupeskin pelottaan että isi kuolee kun on yksin. Ei kenenkään alle kymmenvuotiaan pitäisi joutua tuohon.
Vanhemmalla iällä join ensin itse. Lähes hengiltä.
Sitten joi lasten isä. Ei auttanut mikään, alkoholismi paheni vasta lasten jälkeen, ja kuopuksen ollessa puolivuotias, minä lähdin.
Nykyisin juon n. Kerran kuussa. Lähden käymään kylällä, lapsille hoitaja. Haluaisin käydä selvänä, mutta saan paniikkikohtauksen jos menen selvinpäin paikkaan jossa on paljon ihmisiä.
Kotona en juo enää edes saunasiideriä. Limppari on parempaa. Lapset ansaitsee parempaa. Isänsä on hyvä mies ja isä, mutta hänen elämäänsä hallitsee liikaa viina. Onneksi nykyisin kun käy lasten luona, on selvinpäin. Sellaisen isän lapset tarvitsevat.
Näin on hyvä.
”Viina on paholaisen ainetta” sanoi mumma vainaa. Koskaan en nähnyt viinaa juovan mutta isä veti kaksin käsin. Isä ja äiti erosi kun olin pieni. Viikonloput vietettiin usein isän luona ja melkein joka viikoloppu ryyppäämistä ja tappelua. Ikää minulla nyt 40v. Pelkään, ennakoin, kuulostelen, myötäilen, olen usein samaa sitä mieltä , sitä kännisen mieltä ja ymmärrän kyllä, kyllä kyllä, sitä jankutusta kuunnelleena, huh. Viinaa olen juonut mutta aika harvoin, 4vuotta sitten lopetin kokonaan kun en nähnyt siinä enää mitään järkeä. Minun lapseni ei tarvitse koskaan nähdä isäänsä kännissä. Ikävä kyllä minun lapseni molemmat papat alkoholisteja, toinen ampui itsensä ja toinen on niin huonossa hapessa ettei oikein pysty enää juomaan. Mutta ei siitä omasta isästä kovin läheistä tullut kun ei koskaan mitään tehty yhdessä.
Kiitos mahtavasta kirjoituksesta. Koko lapsuuteni olen joutunut katsomaan joka viikonloppu juopottelvia vanhempia ja ottamaan vastuun pienemmistä sisaruksista. Ruoasta tingittiin mutta baariin löytyi rahaa aina. Naapurit joivat meillä myös,illat kuluivat kuunnellen kännisten jorinoita. Alkuillasta hauskoja juttuja,loppuillasta tappelua. ..
Viikonloppuisin heräsi siihen kun baarista tultiin kotiin. Kauhea tappelu joka kerta. Välillä äiti huusi tuomaan lääkkeitä että saisi tappaa itsensä. Isä uhkaili myös itsemurhalla.
Mistään näistä asioista ei saanut jälkeenpäin puhua sanaakaan. Piti vaan niellä kaikki se kiukku ja harmitus.
Ja voin sanoa että pelotti. Olin tuolloin alle 10 vuotias ja siskoni 1 v..
hei,
hieno kirjoitus. En ole kokenut alkoholismia,mutta aivan samanlainen läheisriippuvuus voi tulla myös muusta paskasta. Tunne siitä, että pitää olla koko ajan varalla, jos satuttaisiin tarvitsemaan on tuttuakin tutumpi. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt kirjoitettavan siitä näin selvästi.