”Olen hieman häpeissäni. Pitkään pidin kiinni ajatuksesta, että minussa ei ole mitään vikaa. Kaikki on aina toisen syytä.
Kaikki meni hyvin lapsemme syntymään saakka. Ehkä osittain siksi että asuimme vielä omissa asunnoissamme tultuamme raskaaksi. Me emme vielä olleet rooliutuneet.
Muutimme yhteen mieheni kanssa raskausaikana. Huomasin nopeasti, että minua ärsyttää mieheni moni tapa. Aloin huomautella hänelle niistä. En välillä vaan päivittäin. Kyse saattoi olla niinkin pienistä asioista kuin hänen tavastaan istua ryhdittömästi.
Lapsen synnyttyä en luottanut mieheeni taitoon olla vauvan kanssa ollenkaan. Halusin tehdä kaiken itse. Väsyin siihen tietenkin ja läheisille haukuin miestäni siitä, että hän ei osallistu lapsiarkeen ollenkaan. En minä silloin nähnyt omassa toiminnassa mitään vikaa. Samaan aikaan työnsin miestäni pois vauva-arjesta ja haukuin häntä muille siitä, että hän ei osallistu vauva-arkeen.
En suostunut jättämään lasta hetkeksikään mieheni kanssa kahdestaan. En käynyt siis missään. Mieheni halusi välillä harrastaa ja syyllistin häntä siitä, että hän on poissa kotoa. En minä nähnyt ajattelussani mitään vikaa. Halusin että mieheni olisi kotona, mutta poissa tieltä.
En antanut tilaa mieheni isyydelle yhtään. En tiedä miksi niin tein. Myönnän että ajattelin olevani parempi vanhempi ja parempi lapselleni. Eihän miehen kuulu edes osallistua lapsen hoitamiseen. Hän hoitaa juoksevat asiat. Niin ajattelin.
Olin shokissa kun mieheni ilmoitti että haluaa erota. Lapsemme oli tuolloin puolitoistavuotias. Hän oli katsonut itselleen jo asunnonkin. Anelin häntä jäämään. Sen jälkeen haukuin alimpaan helvettiin että kehtaa jättää perheensä. Suostuin hänen ehdottamaan eroterapiaan.
1000; lwhbim.cmd.push(function() { lwhbim.loadAd({tagId: isMobile ? 'havaintojaparisuhteesta_mobile-content_2' : 'havaintojaparisuhteesta_desktop-content_2'}); });Siellä hän kertoi syyn erolle. Hän haluaa olla isä ja hän arvelee sen onnistuvan vain eron kautta. Sen jälkeen hän saisi olla lapsen kanssa kaksin. Ilman että minä tulen väliin. Minua kylmäsi kuunnella, mutta vieläkään en osannut katsoa peiliin.
Terapeutin luona päätimme jatkaa vielä kaksi kuukautta. Minä sain tehtäväkseni jättää lapsi miehelleni ensin tunniksi ja sitten koko illaksi. Minun oli pakko tehdä se. Mieheni oli eron suhteen tosissaan.
Se oli kamalan vaikeaa. Tunsin kuin minusta olisi irrotettu jotain. Vietin illan kauppakeskuksen kahvilassa. Istuin ja tein kaikkeni että en soittaisi miehelle että onko kaikki hyvin.
Kaikki oli hyvin. Mieheni osaa olla lapsen kanssa. Olen sen aina tiennyt, mutta ajatus minun korvaamattomuudesta ei jättänyt minua rauhaan.
Olen ylpeä itsestäni. Emme ole eronneet. Mieheni oppi luottamaan siihen, että annan hänelle tilaa olla isä ja minä olen oppinut päästämään irti. Hyvää se on minullekin tehnyt. Olen taas nähnyt ystäviäni ja harrastanut.
Onneksi mieheni pisti käytökselleni rajat. Olen miettinyt, että olisiko hän oikeasti lähtenyt ja olemme siitä puhuneetkin. Olisi hän lähtenyt. Hän koki että minä riistän käytökselläni häneltä isyyden.
Lopulta osasin pyytää anteeksi. Nyt meillä menee paremmin kuin koskaan ja perheemme ei hajonnut."