Minun piti kävellä korostetun hitaasti huoneessa. Niin hitaasti, että tunsin kuinka lattia painautui jalkojani vasten. Samalla ojentelin käsiä ja tunnistin niiden olemassaolon. Minua kaivettiin esille piilosta, jossa olin koko elämäni viettänyt. Puun takana turvassa katseilta. Roolissa jonka olin itse itseeni kasvattanut. Hajuton, mauton, väritön, omatahdoton.
Rakastuin terapiaan. Samaan aikaan aloitin kirjoittaa blogia.
Parisuhteen eteen pitää tehdä hartiavoimin töitä. Tuo jo naurettavuuteen asti kuultu fraasi. Siinä vaan kun ei parisuhteen eteen tehty työ auta yhtään mitään jos ei ole valmis tekemään itsensä eteen töitä. Se on se tärkein työ.
Olen kirjoittanut yhdeksän vuotta blogia ja saanut satoja tarinoita luettavakseni. Hyvin monessa tarinassa näen suurta terapian tarvetta. Tarinoissa esiintyy huippuunsa viritettyä omanarvontunnottomuutta, syvää läheisriippuvuutta ja täydellistä kyvyttömyyttä katsoa missään olosuhteissa peiliin.
Peiliin katsominen ei ole helppo harrastus. Sieltä kun ei aina näe pelkästään kivoja asioita itsestään. Vielä kivuliaampaa sen on silloin, kun peilinä toimiikin koulutettu terapeutti. Hänellä on ammattitaito viedä sinut sellaisten kysymysten äärelle, joita olet paennut koko elämäsi ajan. Itselleni tuli terapiahuoneessa jopa fyysisiä reaktioita. Jalka alkoi vispata huomaamattani. Kehoni reaktiot kertoivat sanojani enemmän, enkä sanojanikaan säästellyt. Välillä lähdin puolentoistatunnin session jälkeen huoneesta kuin ilmassa kävellen, koska oloni oli niin kevyt. Välillä syvästi uupuneena, koska olin antanut kaikkeni minulle elämäni vaikeimpien asioiden äärellä.
Kaikki lähti siitä kun terapeutti pyysi minun piirtävän itsestäni omakuvan. Piirsin pelkän pään. Terapeutti kysyi, että missä loppu minusta on? En osannut vastata. Sen jälkeen loppuosaa minusta lähdettiin kaivamaan esille. Hiljalleen minusta alkoi tulla esiin muutakin kuin pelkkä puhuva pää. Jopa niin paljon, että aloin uskaltaa kirjoittaa blogiin entistä henkilökohtaisempia tekstejä peittelemättä keskeneräisyyttäni. Ennen kaikkea uskalsin tulla enemmän esille ihmisten edessä. Kertoa heille, että minullakin on oma tahto.
Kuinka hienoa tuo kaikki onkaan ollut, mutta sen rinnalla on kulkenut se kaikki muu. Se kaikki muu on johtanut rajuihin ratkaisuihin ja joissakin tapauksissa kyseenalaisin toimin. Olen silti ajatellut, että elämä on suora lähetys ja kun elämää ei voi kelata taaksepäin, niin elämä pitää ottaa vastaan armollisuudella omille vajaavaisuuksilleen. Julkisesti se on tietenkin tarkoittanut sitä, että korppikotkat lentävät viikoittain pääni yllä ja nokkivat aina kun se on mahdollista. Viimeksi eilen illalla olen saanut blogiini kommentin, jossa nainen halusi kertoa minulle kuinka huono ihminen minä olen. Minä sitä vastoin suosittelisin hänelle ja hänenkaltaisilleen, että kommenttikenttien sijaan kannattaa mennä terapiaan, niin sen jälkeen iltojaan ei tarvitse käyttää vittuilemalla tuntemattomille somessa.
Itse olen elämäni aikana käynyt yksilöterapiassa, yhteisessä pariterapiassa ja yhteisessä eroterapiassa. Jokainen terapia on tullut tarpeeseen. Minua ei enää kiinnosta millään tavalla se, että mitä muut ajattelevat tai millä sanoilla he päälleni hyökkäävät. Minua kiinnostaa se, että miten minä itse tunnen itseni ja tulen itseni kanssa toimeen. Ja vaikka se onkin klisee niin olemalla itsensä kanssa sujut, niin on helpompi olla koko muun maailman kanssa tekemisissä ja tehdä maailman kanssa niitä asioita joita itse haluaa tehdä.
Menkää ihmiset terapiaan!
P.S. Tämä oli henkilökohtainen teksti ja tiedän satavarmasti kokemuksesta sen, että saan sen johdosta korppikotkat blogini kommenttikentälle viinitonkkapäissään vittuilemaan näin perjantai-iltana. Siksi en käy kommenttien puolella ennen sunnuntaita. Facebookin kommenttikenttä on vapaa. Sinne kun korppikotkat eivät tule, koska se pitäisi tehdä omalla nimellään ja siihen ei korppikotkilla kantti riitä. Tämä ei ole ennakkoon uhriutumista, vaan kokemukseen perustuvaa realismia.
On todella hienoa Sami että pystyt näkemään itsesi noin kuin kirjoitit. Arvostan aina sellaista ihmistä joka kaiken kieltämisen, defenssien ja jopa julkisen raivoamisen jälkeen pystyy julkisesti tulemaan ulos tuolla tekstillä mitä kirjoitit. Olit rehellinen tuossa jutussasi etkä selitellyt tai kierrellyt ja otit vastuuta omista teoistasi.
Niin, tuo aika johon tuo tekstini sijoittuu osuu vuosiin 2013-2016, jonka jälkeen huomasin että olen ollut parisuhteessa parisuhteen vuoksi ja tämä havahtuminen sai aikaan suuria muutoksia. Ja kyllä, vastuu tuon jälkeen tarkoitti muun muassa parisuhteesta irtaantumista rajun julkisen lynkkaamisen seuratessa mukana. En tiedä mitä julkista raivoamista tarkoitat, mutta siinä asiassa sormen voi kyllä laittaa osoittamaan ihan jonnekin muualle päin kuin tänne. Minulla on esimerkiksi täällä tulostettuna kymmeniä sivuja suoraan vauva.fi -sivuston keskusteluketjusta jos julkista raivoa haluat nähdä. Tulostettuna siksi, että silloisesta ohjeesta niiden laittamista poliisille harkittiin. Ja niissä kommenteissa toivottiin julkisesti esimerkiksi ihan kuolemaanikin ja sukupuolielimeni silpomista. Tämä teksti oli osoitettu myös heille, koska terapian tarve siellä on hälyttävän suuri. Itse ajattelen niin, että ihminen jolla on minkäänlainen tarve tulla huutamaan toisten ihmisten henkilökohtaisen elämän valinnoille tietämättä taustoista yhtään mitään on lähtökohtaisesti huonovointinen ja terapiantarpeinen. Kukaan tasapainoinen ja itsensä kanssa hyvinvoiva ei käyttäydy sillä tavalla. Siltä sitä vastuunkantoa myös soisi tulevan. Mutta jos katsoo maailmaa lähtökohtaisesti niin, että vika on aina itsensä ulkopuolella, niin peiliin jää katsomatta. Minä en esimerkiksi omasta erostani ole kertonut julkisesti kuin noin kymmenen prosenttia, koska se ei kenellekään kuulu ja toisekseen siihen liittyy aina myös muita ihmisiä joita suojella korppikotkilta.