Viimeisimmässä blogitekstissäni käsiteltiin välinpitämättömyyttä puolisoa kohtaan. Julkaisemisen jälkeen sain viestin naiselta, joka halusi kertoa oman tarinansa siitä, miksi hän on ollut välinpitämätön parisuhteessaan.
”Minä tunnustan olevani välinpitämätön puolisoani kohtaan. Luulen, että suurin syy puolisoiden väliseen välinpitämättömyyteen on yksinkertaisesti siinä, että he ovat toisilleen väärät ihmiset.
Parikymmentä vuotta sitten vietin iloista ja onnellista sinkkuelämää. Nautin siitä ajasta kovasti enkä kaivannut vierelle mitään vakavampaa suhdetta. Kun tapasin puolisoni niin alkoi biologinen kello tikittää ja ajattelin, että jos koskaan haluan perhettä perustaa, niin tässä on se ihminen. Se ei ollut tulinen rakastuminen, mutta kuitenkin pian muutimme yhteen ja aloitimme elämään yhdessä.
Olen aina ollut ihminen, joka kaipaa elämään uusia haasteita, kun taas puolisoni on ihmistyyppiä, että kun jotain päätetään niin siinä pysytään sitten loppuelämä. Minulle tämä on ollut tietenkin raastavaa. Syvällisiin keskusteluihin häntä on ollut alusta asti hankala saada, kun taas minä tykkään välillä tonkia asiat oikein kunnolla ja läpikotaisin. Tämän asian suhteen luovutin jo aikoja sitten. Puolisoni mielestä koskaan ei mitään ongelmia eikä keskusteltavaa ole.
Olen aina ollut luonteeltani hieman huikentelevainen ja olen halunnut säilyttää vapauteni mennä omia polkujani. Kumpikin olemme antaneet toisillemme vapauden mennä omia menoja ja tunnustan, että nautin siitä paljon enemmän kuin puolisoni tai lasteni kanssa olosta. Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta tarvitsen oman ajan ja rauhan. Ajoittain tunnen asiasta suurta syyllisyyttä.
Tässä suhteessa minä olen ollut se, joka tekee aloitteet ja päätökset melkein asiassa kuin asiassa, mutta en minä sitä osaa ole halunnut. Tiedostan sen, että olen voimakasluonteinen, mutta toivoisin edes joskus, että toinen tekisi aloitteen jossain asiassa ja minä saisin vaan “nauttia matkasta.” Mutta ei, elämä on täällä kotisohvalla ja töissä ja urheilussa ja minä kuolen sellaiseen elämään! Siitäkin tunnen syyllisyyttä, että miksi olen niin pirun kiittämätön, kun minulla on kaikki niin helvetin hyvin. Miksi en vaan voi tyytyä siihen mitä on?
Koen, että me emme kohtaa puolisoni kanssa henkisellä tasolla juuri ollenkaan. Ja valitettavasti minä olen ihminen, joka vaatii fyysiseen haluun myös henkistä yhteyttä. En ole koskaan tuntenut suurta fyysistä halua häntä kohtaan juurikaan tästä syystä. Meillä on ollut paljon hyviä aikoja ja seksi on sujunut loistavasti, mutta mikäli minä en ole asian suhteen aktiivinen, niin hän vain tyytyy tilanteeseen. Mutta ei aina vaan jaksa. Nyt on taas pidempi kuiva kausi takana ja se vaikuttaa väkisinkin parisuhteeseen mutta en minä kaipaa läheisyyttä häneltä. En vaan voi enkä halua pakottaa itseäni sellaiseen. Ja aviollisista velvollisuuksista on ihan turhaa alkaa jauhaa. Tilanne johtaa siihen, että kun sinä et tyydytä minun henkisiä tarpeita, minäkään en tyydytä sinun fyysisiä ja kierre on valmis.
Meidän yhteiselon aikana minulla on ollut ulkopuolinen suhde, jossa kohdataan ihan kaikilla tasoilla ja samaistun hyvin paljon kirjoitukseesi toisesta naisesta. En ole asiasta ylpeä, mutta en myöskään tunne siitä huonoa omaatuntoa enkä kadu mitään. Päinvastoin, olen hyvin onnellinen, että olen kohdannut tämän ihmisen. Voin kertoa, että olen todella yrittänyt irtautua suhteesta, mutta vetovoima toista kohtaan on vaan liian suurta. Eikä se ole pelkkää fyysistä vetovoimaa vaan ruokimme toisiamme myös henkisesti. Tämä toinen mies on tahollaan naimisissa eikä tule vaimoaan jättämään ja hyväksyn sen
Minä taas olen tullut pisteeseen, jossa en voi enää jatkaa puolisoni kanssa yhdessä, koska en näe meillä yhteistä tulevaisuutta. Meitä ei inspiroi samat asiat eikä puolisoni halua muuttaa omassa elämässään mitään. Olemme asuinkumppanit, emme muuta. Menen iltaisin nukkumaan hänen viereensä, mutta koen olevani ihan väärässä sängyssä. Olen tähän asti elänyt hänen näköistä elämää ja nyt kun lapset ovat isoja, alan elää omanlaistani elämää.
Minä kaipaan suhteessa, että olen hyväksytty huonoinakin päivinä enkä saa osakseni vain mykkäkoulua ja puhumattomuutta. Kaipaan avointa keskustelua vaikeistakin asioista. Ei tässä suhteessa tapahdu oikein mitään ja viimeisenä kosketusta ja läheisyyttä. Ja taas syyllistän itseäni siitä, kun en enää jaksa edes kiinnostua.
Uskon, että me molemmat löydämme itsellemme kumppanit, jolla on elämässä samanlaiset intressit. Tätä toivon ainakin puolisolleni, koska hän on hyvä ja kiltti ihminen, minulle vaan vääränlainen.”
Naisen kertoma tarina osoittaa sen meille taas kerran, että asioissa ei ole olemassa vain yhtä puolta eikä mikään ole mustavalkoista.
No Hui kauhia… ihan kuin olisin omaa kirjoitustani lukenut, en siis olekaan ainoa.
niinpä…kuulosti äärimmäisen tutulta…😣