Leikkipuistosta näkee bussipysäkille. Busseja kulkee pysäkin ohi kymmenen minuutin välein. On aivan tavallinen tiistaipäivä. Annan vauhtia keinussa istuvalle lapselleni. Hän on kolme ja hänen elämässään on muuttunut vain se, että päiväkotiin ei mennä.
Tunnin aikana busseja ehtii mennä pysäkin ohi kuusi kertaa. Mikään niistä ei pysähdy pysäkille. Bussien sisällä ei ole kuin muutamia ihmisiä. Muutama bussi ajaa ohitse täysin tyhjillään. Ihmisten elämä on muualla kuin kahden paikan välissä.
Keinussa istuva lapsi pyytää, että pyöritän häntä. Pysäytän keinun vauhdin ja pyöritän keinun metalliset pidikkeet rullalle. Keinu lähtee pyörimään villisti ja lapsi sen mukana. Toistan liikkeen kymmenen kertaa, kunnes lapsi on saanut kyllikseen.
Viidennen pyörityksen kohdalla, leikkipaikan lävitse kulkee taloyhtiössä asuva mies. Hän taluttaa polkupyöräänsä, jonka tarakalla on hänen tämän illan lohtunsa. Sen hän on käynyt ostamassa lähistöllä sijaitsevasta kaupasta. Lohtu on 24 tölkin kokoinen. Se riittää lohduttamaan yhden pitkän illan, mutta aamulla lohduttomuus palaa entistä voimakkaampana.
Hänen elämässään ei ole muuttunut kuin se, että lähikaupassa ihmiset jäävät kassajonossa vielä kauemmaksi hänestä kuin aiemmin. Hän on kertonut minulle, että hänen aikuiset lapsensa eivät ole käyneet hänen luonaan ennen pandemiaakaan. Hän on juonut yksinäisyyttään pienemmäksi tölkki kerrallaan jo useiden kuukausien ajan sen tulematta yhtään pienemmäksi. Hetkellisen lohdun hakemisen ymmärtää, paitsi ihmiset, jotka haluavat mieluummin tuomita.
Lapseni pyytää pois keinusta. Hän haluaa seuraavaksi piirtää kepillä jälkiä maahan. Hän ottaa kepin käteensä ja alkaa piirtämään. Se näyttää niin houkuttelevalta, että otan itsekin kepin käteen. Piirrän maahan hymyilevän kasvon ja puhekuplan, jonka sisään kirjoitan sanat, että kaikki järjestyy. Sanat näkyvät maassa muutaman minuutin, kunnes lapseni sotkee ne omalla kepillään ja viivoillaan. Ajatus ei silti katoa, sillä elämässä kaikki järjestyy. Miten asiat järjestyvät, sitä ei kukaan voi koskaan tietää.
Kuinka paljon suljettujen parvekelasien takana onkaan surua ja ahdistusta. Ikävää, jota sammutetaan hetkellisillä lohdukkeilla. Kuinka paljon asunnoissa onkaan ihmisiä, jotka kaipaisivat toisia ihmisiä antamaan heille keinussa vauhtia, jotta vauhdin antajan ei tarvitsisi olla lähikaupan hyllyssä oleva halvin tölkkiolut.
Tässä ajassa yksinäisyys tiivistyy. Se tarttuu iltojaan yksin viettävien nilkkoihin ja olkapäihin. Se tuplaantuu katsoessa sosiaalisessa mediassa elämäänsä palvovien päivityksiä. Se välähtää kaipuuna pyörän tarakalla 24 kappaleen lohtua kuljettavan miehen silmissä nähdessään minussa itsensä kymmeniä vuosia sitten antamassa omalle pienelle lapselleen keinussa vauhtia.
Samalla kun toiset ihmiset ahdistuvat läheistensä liiallisesta läsnäolosta, toiset ihmiset itkevät tai juovat itsensä iltaisin yksinäisyydestä vapauttavaan uneen. Maailma ympärillä on muuttunut ja murentunut, mutta ihmisten tarpeet tulla huomatuksi ja hyväksytyksi pysyneet aivan samana kuin ennenkin.
Illalla lapsi haluaa kuulla pienen sadun. Siinä sadussa eläimistä koostuva yhteisö pitää toisistaan huolta. Kenenkään ei tarvitse mennä yksin nukkumaan. Elämä ei ole satua. Silti kaikki on kai ihan hyvin. Nostan peiton lapseni päälle ja silitän hiuksista ja poskista.
Lapsi ottaa vaaleanpunaisen pupun käteensä ja tekee nukahtamista. Sanon hänelle hyvää yötä ja itselleni, että kaikki järjestyy. Naapurissa oleva mies avaa kymmenennen lohtunsa ja ajattelee ehkä samoin, että kaikki järjestyy. Toivoo ehkä, että tulisi päivä, jolloin hänen ovikellonsa soisi ja lohtutölkin voisi korvata ihmisen äänellä.
Menen käymään parvekkeellani. Ilta on värjännyt taivaan purppuralla. Illan viimeinen bussi ajaa pysäkin ohitse. Siellä ei ole kuskin lisäksi ketään sisällä. Ihmiset missä kukin, yksin tai yhdessä, toivoen, että kaikki lopulta järjestyy. Kuka milläkin itseään lohduttaen, mutta silti sitä toivoisi, että lohtu olisi toisen ihmisen kosketus tai edes puhelimesta kuultu sana.
Joku turva ja lämpö, jonka suojassa yönsä rauhassa nukkua, ilman aamun tuomaa valheelisen lohdun tuomaa krapulaa.
Itse elän yksin, olen yksin. Lähipiirini ainoa sinkku, kerta toisen jälkeen parisuhteessa tai tapailussa epäonnistunut. Kaipaan kosketusta, halausta, tunnetta kun sitä on jonkun rakas ja jonkun oma, kohtaamista ja kumppanuutta. Kiltin ja toiset huomioonottavan ihmisen huomio ja tuki ahdistaa nykyajan treffimaailmassa enemmän kuin sen välttelevän ja ghostaavan ihmisen hylkäys. Itketään näiden elämää pinnallisesti elävien ja muihin ja muiden tunteisiin ylimalkaisesti suhtautuvien ihmisten perään, kaadetaan huolet niiden ihmisten päälle jotka ovat siinä ja jatketaan matkaa. Huomataan, ettei itsessä ole syvyyttä eikä sisältöä, ei niitä yleviä piirteitä joista niin suureen ääneen puhuu, huomataan ettei kyetä aidosti tulemaan vastaan edes neljännestä, pelästytään vastuuta, ahdistutaan kun huomataankin että vastapuolella on ihminen, jolle se toisen ihmisen huomiointi ja aito läsnäolo tulee luonnostaan, koetaan pelkoa ja häivytään jälkiä jättämättä jotta voidaan vielä elää pilvilinnassa kun löytyy se elämää yhtä vastuuvapaasti katsova ihminen. Tämä aikakausi luo vihaisia ja muihin pettyneitä ihmisiä. Se luo ihmisiä, jotka kuvittelevat olevansa viallisia, kun vastakkainen osapuoli häviää tuhkatuuleen ajatellen, ettei ole toiselle ihmiselle velkaa edes vastausta. Kun se vastakkainen osapuoli ei ole käsitellyt ongelmiaan, vaan uskoo eteenpäin siirtymisen ja seuraavan ihmisen ratkaisevan ne. Se luo yksinäisiä ihmisiä, jotka kerta toisensa jälkeen pettyvät ja uskaltavat vähän vähemmän uskoa riittävänsä, vähän vähemmän olla oma itsensä ja vähän vähemmän ottaa fyysistä kontaktia peläten tulevansa jälleen torjutuksi. Ja kuitenkin tämä maailma pelaa fyysisellä kontaktilla ja puhtaasti sen seurauksena syntyvillä ”suurilla rakkaudentunteilla”. Kunnes se ei taas riitä ja pettymykset kaadetaan näiden parantajien ja vielä omaa vuoroaan odottavien niskoille. Aidosta ihmiskontaktista on tullut haave, johon harva yltää. Ei pystytä kohtaamaan ahdistavia tunteita, vaan juostaan karkuun. Juostaan aina seuraavaan ja seuraavaan, ohitetaan ne joiden kanssa itsensä joutuisi avaamaan ja ymmärtämään tekojensa seuraukset. Maailmasta, tai oikeammin Suomesta, on tullut paikka, joissa pinnalliset rääväsuut ja muiden tunteilla leikkijät hallitsevat niinkin tärkeää ja syvällisiä taitoja vaativaa kokonaisuutta kuin kohtaava ihmissuhde ja rakkaus.